IRC-Galleria

Tehtiin eilen pistokeikka Turkuun, viikinkimusikaalin nimissä. Mun viimeaikaiset teatterihaavat paranivat kerralla ja balsamia jäi vielä varastoonkin, sillä Thorin vasara oli kerrassaan mainio. Erityispalkinnot lähtevät lavastukselle ja puvustukselle, siellä oli niin hienoja rasta- ja takkuperuukkeja, etenkin miehillä, että tiedän eräänkin heviblondin joka olis todella viihtynyt. Kyllä mäkin näkemästäni nautin, eipä siinä.
Mukavaa oli myös, että ihan jokainen lauluroolin saanut osasi oikeasti laulaa. Kerrankin ei tarvinnut jännittää, osuuko äänet kohilleen; se että mä jouduin lyömään ykkösiä omaan reiteen kun Ruohosen Seppo lähti maalailemaan, ja että Jonna Kososen maneerit puskivat läpi hiukkasen, oli oikeasti aika pieni hinta moisesta elämyksestä.
Mua myös alkoi kovasti viehättää koko viikinkikulttuuri. Käsiohjelmaan oli kirjattu valtavalla pieteetillä faktoja viikinkimytologista ja kaikesta mistä siinä koko jutussa on ollut kyse. Mun mielestä se oli miellyttävän lihallista se kulttuuri: alussa kun ne soturit tuli jostain valloitusretkeltä, ne lauloi ihan rinnat rottingilla miten ne oli syöneet ja juoneet ja naineet ja miten oli ollut mahtavaa mutta että nyt vähän väsyttää. Käsiohjelman mukaan koko niitten yhteiskunta käytännössä pyöri alkoholin (ja kärpässienen) voimin. Tunsin voimakasta yhteenkuuluvuutta sekä geneettisten juurteni narinaa: esi-isät viittoilivat hetken haudoistaan, että täällä ollaan ja tilaa on vieläkin. Lisäksi yhdessä kohdassa eräs nuori, verevä viikinkisoturi joutui tappamaan vanhan viikinkiruhtinaan, lähinnä kunnianloukkaussyistä. Tätä seurasi lauluosuus, jossa naiset lauloivat ruhtinaan tyttären surusta ja kyynelistä ja sellaisesta, ja miehet totesi vain että joskus vaan on pakko tappaa, että ei auta, eihän se kivaa ole mutta väliin on pakko hoitaa noita ikäviäkin asioita. Aivan mahtavan brutaalia ja jotenkin... en mä tiedä, sellaista raa'an alkukantaista muistutusta siitä, että ihmisetkin on lopulta vain kädellisiä nisäkkäitä, joilla on eläimen vietit ja lihansyöjän purenta.

Sitten yöllä ajeltiin sieltä Lounais-Suomen sydämestä takaisin sivistyksen pariin, ja autoradiossa sattui jostain syystä olemaan valmiina Radio Aalto, pehmeitä suosikkeja tai jotain sellaista. Ja äkkiä tuli biisi, jota en oikeasti ole vuosiin kuullut, mutta josta joskus pidin vaikka se onkin vähän sellainen nynny. Siitäkin huolimatta, että se on hiukan korni ja sen bändin pojatkin kuulemma uskiksia, siteeraan sitä tähän pikkuisen:

Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä,
sen kaiken mitä niist' on jäljellä,
niin sydän vähitellen arpeutuu.
Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä,
se ainut joka on mun mielessä
se olet sinä, ei kukaan muu

- Teleks: Siivet

Mikähän se mahtaa ollakaan se intervalli, jota paloautot päästää ulistessaan?

Lihaksiin sattuu. Muistin just, että sydänkin on lihas. Voiko sitä venytellä jotenkin?

Olis jo huominen ja humala.

Mun uusi asunto sijoittuu ilmeisesti jonkinlaiseen unien feng shui -kurssien myrskynsilmään. Mä olen viimeisten kahden viikon sisään nähnyt niin kiihkeitä, värikkäitä, tapahtumarikkaita ja hektisiä unia, että ihan kohta alan pitää niistä unipäiväkirjaa. Kylläpä mulla on siinä sitten ihmettelemistä, kun Freud toisessa kädessä ja kahvinporot toisessa analysoin salattua sisäistä elämääni.

Ihan oikeasti. Kaupallisten radioiden sensurointi-innostus saa kerrassaan koomisia piirteitä. Tänään olen taas kädet sidottuina ja tärykalvot vereslihalla kuullut NRJ:ä liian monta tuntia. Tänä aikana on tullut muun muassa seuraavat klassikot: Eamonin F**k You (Don't Want You Back) ja tää uus It's Not A Scene It's An Armsrace. Ensinmainittu kuulostaa vain vitsikkäälle, kun se menee: "*beep* what I said / it don't mean *beep* now / *beep* the presents / might aswell throw 'em out / *beep* all those kisses / they didn't mean jack / *beep* you you *beep* / I don't want you back". Ni pitääkö sitä sitte ehdoin tahdoin soittaa, jos meillä on sovittamaton ristiriita sen välillä, että kappaleen idea ovat juurikin ne lukuisat tuhmat sanat ja joita me ei saada näin hittiasemalla sanoa ilman sensuuria? Ei tajuu. Ja toi toinen. "It's not a scene, it's a *beep*damn armrace". Jep. Hyvä suojella turmeltumatonta nuorisoa sanalta God, siitä mä olen aivan samaa mieltä. Hirveen hupaisa oli myös Gwen Stefanin taannoinen hitti Hollaback Girl, jonka yhdessä osassa lauletaan jotenkin että "Mmmm, this my shit, this my shit" ja sitten myöhemmin että "This shit is bananas, B-A-N-A-N-A-S". Kaikki varmaan muistaa sen sensuuriversion musavideon. Koska tota shittiä tossa on enemmän kuin Tanja Karpela voi vatsahuuhteluun joutumatta kuulla.

Täältä tähän.

Ja minä en enää milloinkaan
aio rakastua kehenkään.
Jos tunteet herää sisälläin,
ne täytyy tappaa
sillä rakkaus on murhaa.
Rakkaus on murhaa.
Rakkaus on murhaa.
Rakkaus on julmaa.

- Anssi Kela: Rakkaus on murhaa

Havaitsin, etten ole moneen aikaan listannut asioita. Ajattelin korjata puutteen pikimiten, tässäpä listaa seikoista, joista pidän tositosiTOSI paljon juuri nyt:

1. Uusi koti. Se on kaunis, valoisa, rauhoittava, tilava... Erityisen mukavia asioita siinä ovat puiset sälekaihtimet, riisipaperinen pallokattovalaisin, kirsikkalaminaattilattia, kirjahylly, villalankamatto, kultaseinä... Eli melkein kaikki. <3

2. Kevät. Varsinkin auringonpaiste, hyvät kevättuoksut, valoisuus, toiveikkuus, lisääntynyt energia. Ehkä paras vuodenaika, mä tykkään.

3. Aamut ja aamuasiat. Aamuaurinko, herääminen, aamun Hesari eli Hessu, aamiska, aamulenkit, oleilu.

4. Hyväntuoksuiset jutut, kuten eräät miehet, puhtaat lakanat, tuore leipä, ulkoilma.

Nyt en viitsi hehkuttaa enempää, etten kaiva omaa hautaani elikäpästen verta nenästäni. Hyvä tuuli.

Mun on taas kerran pakko kirjoittaa blogimerkintä äkämystymisen aiheestani ja siten levittää kiukkuni katkeraa happoa lähimmäisiini. Tätä ennen eräs tunnustus lienee paikallaan: Jukkapoika (en edes tiedä miten se haluais että se kirjoitetaan) ja sen musiikki ei yleensäkään ole sellaista kamaa, josta mä liiemmin pitäisin. Toisin sanottuna sen levyä en laittais niin sanotusti luotiliivieni povitaskuun, sydämen ja kudin väliin, lähtiessäni ratkaisemaan panttivanki-piiritys-asedraamaa.
Nyt kuitenkin minunkin maljani kiehuu yli. Joku teistä saattaa jo arvatakin, että maalitauluna on tällä kertaa musiikillinen pieru vailla vertaa, nimittäin kappale nimeltään Pläski. Niille, jotka sanoinkuvaamattomaksi onnekseen ovat tuolta sävelletyltä ruumiineritteeltä välttyneet, kerrottakoon, että lyriikat kulkevat kutakuinkin seuraavasti: "Pitää olla pikkasen pläski, pläski, pläski, saa olla pikkasen tukeva, tukeva, tukeva" ja-niin-edelleen, loputtomiin. Väliosassa jokin kitkerä neitsyt räpäyttää taistolaislaulajan sulokkuudella, että "Jos oot liian laiha, sitten sua paleltaa aina! Jos et sä mitään paina, vie tuuli sut mukanaan aina!" tai vastaavaa. Jo tuo osa yksinään riittäisi elinkautiseen ihmisoikeuksien rikkomisesta Haagin tuomioistuimessa, sillä sen rinnalla Kristiina Halkola laulaa sulokkaasti kuin Cantores Minoreksen kasvatti ja puhtaasti kuin jokin muu korkeampi olento, jolle en nyt jaksa keksiä nokkelaa analogiaa.
Ensinnäkin: kiitos Sinulle, oi laupias Jukkapoika, että annat meille naisille LUVAN olla vaihtelevan kokoisia! Tämänkaltaista vapahdusta olemme vain odottaneetkin, juuri Sinun taholtasi! Kuinka voimme koskaan kylliksi kiittää.
Toiseksi: mun mielestä sanan 'läski' (tai, kuten tässä leikkisästi, Pläski) käyttö voitaisiin tässä yhteydessä ajatuksen tasolla korvata vaikkapa yhtä poliittisesti korrekteilla ja sointuvilla sanoilla 'neekeri' (gneegeri), 'kääpiö' (skääpiö) tai 'hinttari' (pfinttari). Ideanahan on, että Jukkapoika, tuo koko hipokraatti-viherpiipertäjä-kestovaippakansan äänitorvi, antaa meille luvan olla jotain normista poikkeavaa, jotain, jota on yleisesti pidetty kai hieman epäsopivana tai vähintääkin ei-toivottuna. Se on sille okei, koska se on niin suuri ihminen. Sen puolesta olkaa vaan.
Mä en vain voi hyväksyä tuollaista käänteisrasismia, en voi. Tiedän kyllä, että sanoman tarkoitus on mitä luultavimmin ollut juurikin päinvastainen, mutta kun mä kuulen ton kappaleen, mä kuulen vain edellä mainitsemiani asioita. Valitan. Tehkää ensi kerralla paremmin.

Kaikki tämä tuohtumus voi toki johtua siitä hämmentävästä tosiseikasta, että mä nukuin tänään epähuomiossa 1,5 tuntia pommiin enkä siis ehtinyt aamulenkille. Tommosesta mun pasmat menee ihan kerta kaikkiaan, mä EN vain myöhästy mistään enkä yksinkertaisesti nuku pommiin. Niin _ei käy_. Joten olen tänään light-ihmisraunio.

Mun asunto on niin kaunis. Ihan oikeasti, kaunis, ihana, levollinen. Ja puhdas. En halua poistua täältä koskaan enää.

Eilinen oli kiva ja kummallinen. Lanseerattiin paitsi Pelastajat-maratoni myöskin elokuvatrilogia Savuava Munakoiso: Savuavan Munakoison kosto, paluu ja poika. Niin ja irrallisena päätösjaksona Savuava Munakoiso ja Sweat Swamp. Ja mä vain vastaanotin luurijuoppoilua, ainutlaatuinen kokemus sekin. Kumman kaa oisit, T.T. Oksalan vai Bobby Trendyn? Susan Kurosen vai Marika Fingerroosin? Tommi Evilän vai Tommi Korpelan?

Mä olen syönyt koko viikonlopun ihan tolkuttomia rekkamiehen satseja. Mikäli kevät jatkuu, huomenna pääsen lenkille. Ehkä alankin taas purkaa itseäni jumppaamalla. Tai sitten alan kirjoittaa fiktiota, jatkoa J. Tykeille vaikka. En tiijä.

Huomaan, etten ole siteerannut PMMP:tä aikoihin. Näin naistenpäivän kunniaksi voinen sen tehdä:

Yhtä pyytää jos saan
(vaikka niin ei oiskaan):
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää...

- PMMP: Kiitos

On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa
Kevät, pystynkö mitään enää antaan?
Konkurssin koin, en haluu enää maksaa
Kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa
Kevät, pystynkö mitään antaan?

Sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän
Vaikka tarjosit vain salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

On siis kevät, uskoin vakavaa valaa
No pojat on poikia, ne lupaa, muttei palaa
Kevät, kaiketi taivas vielä kestää
pilvet jo luin, ei sadetta voi estää
Kevät, sinua ihmistä pelkään
Minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään
Kevät, tosiaan ihmistä pelkään

- Tavaramarkkinat: Kevät

Mihin ihmeeseen mä sitten upotan itseni, kun tää kämppä on viikonloppuun mennessä valmis?

Reino on monien hienojen aforismien ja kiteytysten alkulähde (tai sitten se lainaa näitä jostain eikä petkulina vain paljasta sitä mulle :). Tässä pari viime aikoina osuneinta:

1) Nobody deserves to be a rebound. Tää kuulostaa vähän Greyn anatomialle, mutta on niin totta ettei monikaan asia tässä maailmassa. Kuuluu samaan perheeseen sen ikivanhan kanssa, missä sanotaan jotenkin niin että jokainen ihminen on pääteasema, ei välipysäkki.

2) Vain pakottamatta tehtyjen ratkaisujen kanssa voi elää. Totta tämäkin. Mutta entäs jos ei itse ole saanut tehdä ratkaisua lainkaan, vaan on pakotettu elämään toisten tekemien valintojen mukaisesti? Onko pakko jos ei taho?

Mulla on muitakin älykkäitä ja sensitiivisiä naisystäviä. Yksi niistä on tällä hetkellä toistaiseksi toisessa maassa, mutta vielä Suomessa ollessaan ohjeisti mua kerran hienosti. Paan senkin tähän. Mähän olen siis ihminen, jonka mielestä epätietoisuus ja keskeneräisyys missä tahansa on todella pahinta mitä maailmassa on. Haluan kaikille asioille pisteen, kernaasti niin että saan itse määrätä sen, mutta muukin käy (jos on pakko). Epämääräisyyttä en toisin sanoen oikein tahdo kestää. Kerran tämä ystäväni T. sitten sanoi, kun taas kiukuttelin jostain work in progress -jutusta, että pitää vain oppia sietämään sitä, että kaikkiin asioihin tässä maailmassa ei vain saa selitystä, eikä kaikkea pääse saattamaan loppuun asti, että näin se vain menee ja elä sen kanssa. Toi on varmaan äärimmäisen totta ja siinäpä onkin ihmisellä oppimisen paikka, mutta.... Miten niin ei voi tehdä?