IRC-Galleria

Nyt olen minäkin taas yhtä Tuntematon-kokemusta rikkaampi. Oltiin siis eilen Suokissa katsomassa Mika Myllyahon versio aiheesta, ja joudun yhtymään Kuosmiksen hurmioon: että olikin taas vaatimattomilla tarpeilla ja muutamin nerokkain oivalluksin luotu mieleenpainuvaa, koskettavaa ja toimivaa teatteria! Se taitaakin olla Suokin tavaramerkki.
Mun edellisestä Tuntemattomasta on jo aikaa, joten mieleen nousi taas monia unohdettuja ajatuksia. Ensimmäisenä havaitsin taas, että Linnan teoshan on kuin onkin varsin kriittinen ja sotavastainen. Siinä on yhtä vähän kyse itse tappamisesta kuin Fight Clubissa väkivallasta, sillä enimmäkseenhän se keskittyy kuvaamaan päähahmojaan sekä sitä, miten se mielettömyys jota sodaksikin kutsutaan pilaa oikeiden ihmisten nuoruuden, pahimmassa tapauksessa koko elämän tehokkaasti ja vääjäämättä. Tulin myös siihen lopputulokseen, että me nykyihmiset emme ihan oikeasti tiedä elämästä juurikaan mitään. Se, että Suomi on noussut vain kuutisenkymmentä vuotta sitten vallinneesta alhosta nykyiseen kukoistukseen saa tehokkaasti unohtamaan, että kyseessä on ollut oikeasti meidän isovanhempien polvi, joka on taistellut ja rakentanut; että ne on syntyneet kovin erilaiseen maailmaan ja niiden kohtaamat jokapäiväiset haasteet ovat olleet varsin eri luokkaa meidän pulmien kanssa. Meidän sukupolvihan on myös ensimmäinen, johon sodat eivät enää oikeastaan vaikuta: meidän vanhemmat ovat vielä sitä sodanjälkeistä maailmaa, jossa kaikki ne kauhut, traumat ja menetykset muokkasivat mieliä ja värittivät todellisuutta. Ei se ihan oikeasti sen kauempana vieläkään ole.
Isänmaallinen patetia sikseen. Toinen mun mielestä Myllyahon kantavaksi teemaksi nostama seikka teoksessa oli (arvo)vallan ja ihmisten keskinäisen kunnioituksen rakentuminen. Koska seurannassa on noin kymmenen miehen joukkio, jotka elävät yhdessä niinkin poikkeuksellisissa olosuhteissa kuin Linnan miehet, monet yhteiskunnan yleisetkin lait näyttäytyvät melko kärjistyneinä. Kun soppaan lisätään armeijan sisäinen hierarkia ja protokolla, päästään melko lähelle ihmisen todellista ydintä: keitä kunnioitetaan ja tahdotaan totella ja miksi? Valta ei synny titteleistä ja natsoista, vaan jostain paljon olennaisemmasta: Linnan sanoin "ihminen tuntuu seuraavan sitä, jonka kanssa hän todennäköisimmin selviää hengissä".
Siinäpä pohdittavaa.

Mulla on jostain syystä pää täpösen täynnänsä mun mielestä loistavia blogiaihioita, mielipiteitä, perusteluita ja jopa biisisiteerauksia. En yhtään ymmärrä miks.

Faktaahan on se, että se joka haluaa olla kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa, ei ole todella koskaan missään kenenkään kanssa. Tiedättehän sellaisia ihmisiä, joista vaistoaa sellaisen yleisen levottomuuden: ne on koko ajan kuin lentoon lähdössä, niitten pää pyörii ja raajat nytkähtelee eikä ne malta oikein mitään. Niiden on hirveän vaikea keskittyä, ne ei jaksa katsoa silmiin eikä kuunnella juttua loppuun. Ne ei ole oikein koskaan läsnä. Toki kaikkihan on välillä syystä tai muusta tilassa, jolloin fokusoiminen on hankalaa eikä nykyhetki oikein maita, mutta vasta kroonistuessaan nämä oireet muuttuvat häiritseviksi ja normaalia kanssakäymistä haittaaviksi.
Mä huomaan itsessäni, että jos en sovi asioita etukäteen, tyyliin maanantaina kahvia Taalasmaan kanssa, tiistaina lounaalle äidin kanssa, keskiviikkona kalsarikännit Turhiksien kanssa, niin en sitten helpostikaan tule tehneeksi mitään. Eikä sekään pienissä erin haittaa, sillä oikeasti olen luovan tyhjäntoimittamisen puolestapuhuja kuten aiemminkin olen julistanut. En vain pidä itsessäni sellaisesta huolella kätketystä saamattomuudesta, jonka vuoksi monet ennalta suunnittelemattomat päivät valuvat salaa hukkaan ja vapaat tunnit tuntuvat haihtuvan ilmaan - ja sitten onkin taas jo velvollisuuksien aika.
Kesä - ja eritoten loma - ovat loistoesimerkkejä tästä. Olis niin paljon lystejä juttuja joita vois tehdä, mutta jos niitä ei samalta istumalta lyö lukkoon ja kirjoita kalenteriin kuuliksella, ne menee ohi. Koska kesä on oikeasti kovin lyhyt, ja loma vielä sitäkin lyhyempi. Onneksi tää viikko on loppuun saakka buukattu, ja vieläpä pelkästään mukavilla asioilla. Oon ehkä taas saamassa otteen itsestäni!

Loppuun vielä hurjan pitkä sitaatti biisistä, jonka en muistanut olevan näin hyvä:


Dear self centered boy I don't know why I still feel affected by you
I've never lasted very long with someone like you
I never did although I have to admit I wanted to
Dear magnetic boy you've never been with anyone who doesn't take your shit
You've never been with anyone who's dared to call you on it
I wonder how you'd be if someone were to call you on it
And any talk of willingness
And any talk of both feet in
And any talk of commitment
Leaves you running for the door
(why why do I try to change you try to
Try to change you when you really don't
Want me to)
You go back to the women who will dance the dance
You go back to your friends who will lick your ass
You go back to being so oblivious
You go back to the center of the universe

- Alanis Morissette: Narcissus Boy

Näin viime yönä juuri ennen heräämistä mun mielestä kummaa unta. Kas näin se kuului: olin katsomassa bändiä nimeltä Cannibal Corpse, mutta vitsi on siinä ettei se oikeasti ollut tuo pumppu ollenkaan, vaan Ville Tuomen kakkosproggis (jonka nimeä en ikävä kyllä tähän hätään muista ja jolla olis ollut keikka eilen Rocksissa). Villellä oli edelleen huikaisevan pitkät rastat, mutta se oli värjännyt ne punaisiksi. Bändissä oli kaksikin kantavaa jujua: ensinnäkin ne oli soittaneet juhannuksena keikan jollain hautausmaalla, ja kun minä lainkuuliainen lapsipolo erehdyin kysymään, miten ne oli siihen luvan hankkineet, ne katsoi mua siten kuin katsotaan ihmistä joka luulee että kirkonpolttohevin soittaminen hautausmaalla on luvanvaraista toimintaa. Toinen pihvi oli se, että koko muu poppoo tosiaan ryki menemään melkoisen vaarallista mättöheviä, mutta vierailevana vokalistina jostain syystä esiintyvä Pelon Riku lauloi klassisella äänellään Saarenmaan valssia siihen päälle.
Ei kuulostanut hyvälle. Jätti vahingoitetun olon.

Luin eilisestä Hessusta vaihteeksi kiinnostavan jutun. Siinä eräs tutkija pohti lukemisen ja kesäloman suhdetta, sekä ennen kaikkea sitä, miksi klassikot ovat niin suosittua lukemista ja miksi niin moni klassikko käsittelee joutilaisuutta ja ajankäyttöä. Tutkija oli tullut siihen tulokseen, että aikana, jolta nykyään klassikoiksi käsitettävät teokset ovat peräisin, oli olemassa joutilas yläluokka, joka pääasiassa sekä kirjoitti että kulutti kirjallisuutta. Tolkuton vapaa-aika, sitä seuraava pohdinta olemassaolon merkityksestä ja näiden aiheuttama tyhjyyden tunne askarruttivat sekä kirjailijoita että lukijoita.
Tutkija haki yhtymäkohtia nykyiseen elämään löytääkseen syitä "hitaiden klassikoiden" kuten Anna Kareninan, Taikavuoren ja Karamzovin veljesten suosioon. Hänen mukaansa nykyaika on yhtä joutilasta kuin entisten ylhäistenkin elämä, tosin eri tavoin: tänä päivänä arkemme täyttyy abstrakteista ja absurdeista asioista, joiden sisältöä emme ymmärrä ja joiden ytimeen emme yllä. Tämä synnyttää samanlaista tarpeettomuuden tunnetta kuin tyhjäntoimittaminenkin.
Mun mielestä tuo oli taas kerran oivallus vailla vertaa. Juuri noinhan se menee: usein mitä löyhemmin ihminen on integroitunut arkisiin, ymmärrettäviin puuhiin, jotka ankkuroi sen osaltaan yhteiskuntaan, sitä enemmän sillä jää aikaa pohtia asemaansa ja merkitystään tässä maailmassa. Ja sitä suurempi on usein eksistentiaalinen tuska, sillä sitä selkeämmin usein ilmenee oma pienuus ja näennäinen merkityksettömyys. Tällöin on mukava hakea jonkinlaista kiintopistettä historiasta, samaistua romaanihenkilöihin ja tunnistaa ulkopuolisuuden taakka.
Patetiaa.

Toinen juttu. Tämä sivuaa osittain Reinon tänpäiväistä bloggausta, mutta kaikki yhteneväisyydet ovat puhdasta sattumaa eikä näitä kirjoituksia ole suunniteltu täydentämään saati kommentoimaan toisiaan. Usko tai älä.
Mä olen ennenkin julistanut uskovani palautteen voimaan: vuorovaikutus on hyvä moottori muutokselle. Mä olen sitä mieltä, että jos mä omaa käytöstäni muuttamalla voin tehdä jonkun toisen maailmasta osaltani hiukkasen paremman, miksi mä en sitä tekisi? Mulle ei yleensä myöskään tarvitse sanoa kuin kerran. Taustaoletuksena tässä luonnollisesti on, että nyt puhutaan asioista, jotka ovat mun mittakaavassa melko pieniä eikä mun käytöksenmuutos aiheuta isoa elämänlaadun heikkenemistä mulle itselleni. Toki sellaisiinkin muutoksiin on mahdollisuus, mutta ne usein vaativat vähän pitemmän ja syväluotaavamman perustelun.
Mä olen siis erittäin samaa mieltä Reinon kanssa siitä, että vain sisäsyntyinen muutos voi olla kestävää; kimmoke tuohon muutokseen tulee kuitenkin usein ulkoa. Musta on mukavaa, jos itse saan joskus jonkun ajattelemaan asioita uusiksi: miksen siis hyväksyisi moista kohdistettavaksi myöskin itseeni?
Mä myös haluaisin uskoa, että ihmisen muuttuminen on mahdollista. En silti ole varma, voinko. Muutosusko edellyttää nimittäin uskoa ihmisen hyvyyteen, enkä mä sitä tavallaan epäilekään. En vain olisi niinkään luottavainen koko lajin suhteen muuten: valtaosa ihmisistä ei välitä ajatella, katsoa ympärilleen, vaivata päätään. On niin paljon helpompi olla piittaamatta ja sulkea silmät hankalilta asioilta.
Mä en väitä, että ihmiset olisi tyhmiä. Tai no okei, ehkä vähän väitänkin. Pääosin ne on vain laiskoja lampaita.

Mä tunnen ihmisiä, joiden mielestä suurinta heikkoutta on toisiin ihmisiin tukeutuminen. Hädän hetkellä ne käpertyy sisäänpäin, sulkee ikkunat ja telkeää oven eikä vastaa puhelimeen. Niiden mielestä tuommoisessa tilanteessa ystävän avun pyytäminen vastaa tyylipuhdasta niskalaukausta, luovuttamista, eivätkä ne katso tarvitsevansa oikeasti senkaltaista apua.
Mä taas olen sitä mieltä, että yhteiskunta ei perustu mielitekoihin vaan ihmisten välisiin sopimuksiin. Mä luotan siihen, että mun ystävät ovat niin sitoutuneita muhun, sekä hyvässä että pahassa, että voin hakea niiltä tukea melkein missä tahansa ja tietää saavani sitä; että nekin voivat luottaa siihen, että myös mä olen täällä niitä varten kun ne mua tarvitsee. Tottahan toki kaikki joutuvat kuitenkin pohjimmiltaan yksin niihin todellisimpiin ja olennaisimpiin taisteluihin, mutta musta on hyvä tietää, että on aina ihmisiä joiden luo voi mennä tarvittaessa paikkailtavaksi ja paijattavaksi. Eikä tämä mun mielestä tee musta yhtään vähemmän itsenäistä, voimakasta tai pärjäävää: väittäisinpä jopa että päinvastoin.
Mun mielestä edellämainitun kaltainen kaikkivoipuuskuvitelma on pelottavaa itsepetosta - sitä tai vähintään yhtä pelottavaa itseriittoisuutta ja tunnekylmyyttä.
Tässä yhteydessä onkin varsin sopivaa siteerata sarjakuvaa nimeltä Raakaa lihaa. Sen yhdessä stripissä se karmivannäköinen kuoppasilmäinen mieshahmo pohtii kutakuinkin seuraavasti: "Kukaan ei ole saari, niinhän sitä sanotaan. Toisaalta jos sitoo monta kuollutta tyyppiä yhteen, saa melko hyvän lautan."
Musta toi on niin makaaberi läppä, että leikkasin stripin talteen ja teippasin duunissa tiskikaapin oveen. En tosin tiedä, saavatko muut tosta yhtä paljon irti kuin mä.

Mäkin löysin sitten viimein Feistin. Pidän kovasti.

Mä toivon että ensi viikosta tulis kiva.
Mä toivon että tää läikehtivä levottomuus lakkais ja saisin zenini takaisin.
Mä toivon että voisin sietää enemmän. Mä toivon ettei mun tarvitsisi.
Mä toivon että voisin olla enemmän. Mä toivon että saisin olla enemmän. Mä toivon että mulle oltais enemmän.
Mä toivon että mun toiveet toteutuisi.


We're so helpless
We're slaves to our impulses
We're afraid of our emotions
And no one knows where the shore is
We're divided by the ocean
And the only thing I know is
That the answer isn't for us
No the answer isn't for us

- Feist: So Sorry

Juuri nyt.

- auringontuoksu iholla
- jääkylmä vesi
- asiakaspalvelu
- reippaus
- kivat kesäsuunnitelmat
- sikeät yöunet
- treenaaminen
- tuoreet kirsikat
- puhdas pyykki ja siisti koti

Tulispa kaikki kivat jo kotiin reissuiltaan. Tulis kotiin ja pysyis siellä, lähellä mua.


Tonight you're mine completely
You give your love so sweetly
Tonight the light of love is in your eyes
But will you love me tomorrow?
Is this a lasting treasure
Or just a moment's pleasure?
Can I believe the magic of your sighs?
Will you still love me tomorrow?

- Carole King: Will You Love Me Tomorrow

Kaikki tärkeät asiat perustuvat vapaaehtoisuuteen. Tästä on ollut juttua miljoonasti, tiedän, mutta muistinpa sen taas kuullessani viikonloppuna avainfraasin, ja siksipä asiaa on mielestäni syytä penkoa syvemmältä.
Kuulin sattumalta, kun kaksi miestä keskusteli (arvatkaa missä? Sanoiko joku "Harrin Nakin jonossa"? Anyone?). He olivat mitä ilmeisimmin vanhat tuttavat keskenään, ja tapasivat yllättäen Kallion aamuyössä. Keskustelun perusteella kävi ilmi seuraavaa: toisen miehistä oli ilmeisesti oletettu olevan Thaimaassa, mutta hän olikin palannut Suomeen rakastuttuaan taas suomalaiseen naiseen. Kyseinen mies luonnehti naistaan sanomalla sanatarkasti seuraavasti: "Toi on ihana. Se ei pakota mua mihinkään." Niinpä.
Toistin fraasin rouva Taalasmaalle, jonka kanssa alettiin ruotia parisuhdetta ja pakottamista yhteisilmiönä. Nehän liittyvät kiinteästi yhteen: varmasti jokaikinen tuntee tai vähintään tietää tapauksia, joissa toinen (yleensä nainen) haluaa jotain niin kiihkeästi, että pakottaa toisen (yleensä miehen) "haluamaan" sitä kanssaan ja sitten runnoo oman kantansa läpi puoliväkisin, maanitellen, lahjoen, kiristäen ja uhkaillen. Ja jokaikinen, joka tunnistaa tuon kuvion, tietää myös, ettei se voi päättyä mitenkään nätisti.
Taalasmaa esitti mun mielestä niin hienon oivalluksen, etten voinut kuin nyökytellä lumoutuneena. Sen teoria oli, että naisten elämä koostuu yksityiskohdista, jolloin ne myös fiksoituu yksityiskohtiin: niille on tärkeää muistaa päivämäärät, sohvan kuosin värisävyt, sukulaisuussuhteet, tunnetilojen vivahteet. Miehet puolestaan elävät alati hieman korkeammalla abstraktiotasolla, että niille monesti detaljit on tuommoisissa tunneasioissa yhdentekevämpiä. Siksi niille saattaa jollain tapaa olla helpompaa syöttää noita voimakkaampia näkemyksiä, ja mahdollisesti jopa semihuijata ne asioihin hieman vasten niiden todellista tahtoa. Ja soppa on keitetty.

Toisaalta taas minkälainen ihminen havaitsee äkisti joutuneensa puolivahingossa epämukaviin tilanteisiin? Sellainen, joka ei oikein hallitse elämäänsä, ei sen osasia eikä etenkään kokonaisuutta. Joka ei oikein osaa, halua tai viitsi tehdä itse päätöksiään ja odottaa, että joku kattais sille pöydän valmiiksi. Sellaisten sietää joutuakin pinteeseen, liemeen ja jamaan: niin diippiin shittiin, ettei kukaan muu saa niitä sieltä lapioitua. Oppisivat olemaan.

Ihminen on oppiva eläin. Mä opin viime viikonloppuna monia elämän ja sen elämisen kannalta arvokkaita asioita, kas tässä:

1) Mä olen jo sen ikäinen (fyysisesti, en psyykkisesti), että en enää pärjää itselleni moisen vapaapudotuksen jälkeen. On tuskallista myöntää, että juuri kun on oppinut käsittelemään holtittoman juopottelun ruumiillisia seuraamuksia ja jopa ennaltaehkäisemään niitä (burgeri päivässä - tai yössä - pitää pirjon loitolla), saakin havaita, ettei päätään voi vaientaa millään kardiovaskulaarisella itsemurhapommilla.

2) Suorittaessani niin sanotusti mentaaliukemia tunteiden tatamilla huomasin myös riemukseni, että taitaa sittenkin olla aika monta tyyppiä, jotka välittää musta oikeasti. Ihan yksi pieni tekstiviesti oikeaan aikaan, kommentti blogissa, piknik puistossa - osoitus siitä että piittaa. Ja niin monen monta hukattua tilaisuutta, mahdollisuutta ja tuhannen taalan paikkaa - osoituksena siitä, ettei sittenkään viitsi vaivautua.
Toisaalta. Kuosmis, joka lukee Hessua kuin vihtahousu raamattua, bongasi sunnuntain numerosta kerrassaan helmen mielipidekirjoitukseksi. Nimimerkki "Petetyn" vuodatus toi tiettyä suhteellisuudentajua taas päivään: oma olo alkoi tuntua paitsi voittajalle myös älykkäälle, suositulle ja tasapainoiselle. "Petetylle" haluaisin sanoa: osta sukka elämä.

3) Spatiaalis-temporaalisesti nakkikioskijono ja lentokone muistuttavat kovasti toisiaan. Antakaahan kun perustelen: kummassakin sun odotetaan olevan tietyssä muodostelmassa, aivan liian lähellä vieraita ihmisiä, nurkumatta ja kärsivällisenä. Kummassakin sun ympäristöön yleensä parkkeeraa joku a) verraton vitsiniekka tai vähintään alastomuutta - ennen kaikkea omaansa - arvostava wannabe-naturisti, b) liikematkalla ja pahoilla teillä oleva keski-ikäinen känniääliöinen puku-Pekka tai c) Suomen Leijonan sydämensä kohtaan tatuoinut riidanhaastaja, joka viskaa väärännäköisen kanssakulkijan rillit maahan ja tulee uhotessaan sylkeneeksi kaikkien eväisiin. Molemmissa pääsee usein lähietäisyydelle myös sitä naistyyppiä, joka haluaa aina humalassa laulaa: mitä kovempaa, sitä kivempaa. Molemmissa täyttymyksen odottaminen kestää yleensä kohtuuttoman pitkään ja aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä sekä piinallista pikkuaivopainetta kaikille.
Tähän hienoon ja viiltävän syväluotaavaan analyysiin päädyin perjantain ja lauantain välisenä yönä jonottaessani vatsa kurnien Karhupuistossa Harrin Nakin edessä. Sain burgerin ja maidon (miten se maistuukin niin hyvälle!) lisäksi traumoja ja pahan mielen. Vaihteeksi. Taidan olla liian herkkä tähän maailmaan, pikku paperienkeli.

4) Mun on rappioelämän sijaan hyvä harjoittaa ruumiillista kuritusta urheilun muodossa, sillä se jalostaa mun monet mainiot ideat ihan timanteiksi saakka. Vai mitä sanotte tästäkin bloggauksesta.

Kyllä. Valoa tunnelin päässä.

Loman viimeinen sunnuntai.
Herätä päänsärkyyn. Tarkistaa puhelin, johon ei ole tullut yhtään yhteydenottoa keneltäkään. Pohtia tovi vaakatasossa, onko jääkaapissa mitään syötäväksi kelpaavaa. Nousta ylös ja kävellä keittiöön vain havaitakseen, että ne elintarvikkeet jotka eivät ole loppu, ovat vanhenneet syömäkelvottomiksi.
Lukea Hesarin kuolinilmoituksia ja itkeä. Lukea Hesarin Vihityt-ilmoituksia ja itkeä vähän lisää.
Tarkistaa puhelin, johon ei edelleenkään ole tullut yhtään yhtedenottoa keneltäkään.
Löytää edellisen illan kuitteja käsilaukusta. Istua lattialle äkillisen huimauksen taltuttamiseksi. Pyrkiä torjumaan tuokiokuvia illan kulusta. Varmistua siitä, että jokainen ihminen tässä maailmassa vihaa minua.
Mennä takaisin nukkumaan.

Huomenna töihin.

Mä huomasin juhannuksena kauhukseni, että mua pidetään vähän ilkeänä naisena. Tai siis. Mun huumori on usein sellaista aika pisteliästä, nenäkästä ja naljailevaa, eivätkä kaikki pidä sitä huumorina ollenkaan. Mäpä annan esimerkkejä:

1) Eräs ystäväni kertoi jotain omakohtaista juttua, joka päättyi kutakuinkin sanoihin "Oli tosi lähellä että mä voittaisin, mutta en voittanut sitten kuitenkaan". Minä tähän toteamaan: "Elämäsi tarina."
2) Ystäväni avomies oli juuri kertonut, kuinka hän saisi töistään uuden puhelimen ja antaisi "vanhan", erinomaisessa kunnossa olevan kännykkänsä avovaimolleen. Minä: "Näytä sitä puhelinta." Avomies: "Ai tätä vanhaa vai?" Minä: "Ei kun sitä uutta, jota sulla ei vielä edes ole."

Rumimpia esimerkkejä mä en viitsi tässä edes tuoda julki. Ihmiset siis tulkitsevat helposti tuonkaltaiset heitot itseensäkohdistuvaksi pilkaksi, eikä niitä yhtään lohduta se, että mä itse olen itselleni aivan yhtä antoisaa materiaalia kuin kaikki muutkin.
Nyt mua askarruttaakin: onko niiden huumorintaju vääränlaista vai mun? Voiko miljoona kärpästä olla väärässä?