IRC-Galleria

Ni sellast vaan, et miten onkin niin, että kun tulee yöllä kotiin sudennälkäisenä ja haluaa siis syödä, niin joku Tyyne on piilottanut eväät ja syönyt kaikki sulatejuustot? Reilua, sanoisin.

Kyllä mun nyt täytyy sanoa että kyllä mun nyt täytyy sanoa. Kerta kaikkiaan.
En mä yleensäkään ihmisistä noin niinkuin joukkioina piittaa, mutta kun mä koetan katsoa australialaista keppien päässä tapahtuvaa akrobaattista tanssia eduskuntatalon edessä, ja koko vitun Kerava koettaa kinkeää itseään mun takaa kaupungin rientoihin, niin saatan sanoa rumasti. Miten olis... ainiin, tai ei sittenkään mitään.

Masentavaa huomata, että muutaman kuukauden poissaolo kaupungin kärkimestoilta luo välittömästi tilaa nobodyille. Ihan järkyttävää. Pitää alkaa taas käydä baarissa ja vallata oma tila takas. Sano EI! yhdentekevyyksille! Just do it! Hyppää! HYPPÄÄ!

Polkupyöräily humalassa lienee rikoslaissa rangaistava teko: muistan kuulleeni joskus asiasta nimeltä tankojuoppous. Hyvin mä vedin: en ajanut kenenkään päälle, en edes osunut mihinkään kiinteään. Enkä soittanut kenellekään, vaikka tiedätte että mieli teki: oon niin aikuinen, etten lähetä edes terveisiä minnekään; en, vaikka asiaa olis ainakin kantakaupungin liepeille sekä erääseen lähiöön.

Huomenna on oikeasti mentävä ja vaadittava meille se, mikä meille kuuluu. Tästä tuu muuten mitään.

Mä säteilen jotain vastavirtaa kaikkia elektronisia laitteita kohtaan. Mä olen ihan oikeasti saanut kahteen eri puhelimeen soittoäänen vaihdettua edes koskematta niihin luureihin; tietokoneet niin umpisolmuun ettei niitä saa edes buutattua; mä olen hajottanut latureita, kassakoneita, viivakoodinlukijoita, pysäköintiautomaatteja; jopa pullonpalautusautomaatti herjas mulle kerran kun olin syöttämässä siihen puolentoista litran jaffapulloa että "liian pitkä esine!" valojaan välkytellen. Kaikilla on jokin kyky, mulla on tämä. Harmi etten koskaan saa vaikka pankkiautomaattia silleen sekasin että se alkais syytää mulle seteleitä tai mitään muutakaan oikeasti hyödykästä.
Syy miksi tilitän sitä tässä, on jälleen kerran varsin henkilökohtainen ja arkielämää haittaava. Mun puhelin on kolme viime päivää käyttäytynyt täysin ennalta-arvaamattomasti: se menettää kentän ihan huvikseen, sammuilee omia aikojaan (ja kyse EI ole akun loppumisesta tai muusta triviaalista), se ei saa lähetettyä viestejä perille eikä toimita kaikkia mulle saakka, se ei osaa soittaa tiettyihin numeroihin ekalla vaan herjaa ensin jotain käsittämätöntä ja-niin-edelleen. No. Tänä aamuna se sitten ilmeisesti tartutti sen mun kotiläppäriin: kahdesti vartin sisällä se täysin odottamatta otti ja tilttas, siis sammui kokonaan. Se oli seinässä, eli akku ei loppunut, enkä mä koskenut vahingossa virtanappiin tai painanut epähuomiossa ctrl alt deleteä samanaikaisesti tai muuta mänttiä, mitä joku hifisti siellä jo taatusti ehdottelee. Se vain sanoi tsum ja meni pimeäksi. Kyllä se sitten taas käynnistyi ihan nätisti pyydettäessä uudelleen, mutta siinä vaiheessa erittäin kiinnostava mesekeskustelu oli jo piloilla ja ajatukset sekaisin. Että onko nyt hyvä mieli sitten niin.

Mua jostain syystä jännittää ihan kamalasti. Hermostuttaa, että sataa enkä voikaan laittaa tänään hametta ja sandaaleita ehkä vikaa kertaa tänä kesänä ja mennä katsomaan taidetta ja juomaan PuKaa. Tämän hermostuksen johdosta päädyin ostamaan Kampin K-kaupasta amerikkalaisen, hävyttömänhintaisen Almond Joy -suklaapatukan: aina hyvä ratkaisu ihmiseltä, joka käytännössä vihaa kookoshiutaleita ostaa patukka, joka käytännössä koostuu kookoshiutaleista. Maku oli kyllä ihan ok mutta se suutuntuma ei ole kiva, eikä niitä hiutaleita jaksa kaivella hampaanvälistä ja ties mistä kielen alta.
Onneksi Kuosmis ja ulkona näyttäytyvä aurinko saivat mut hieman tyyntymään, ja nyt olen jo melkein zen jälleen. Vaikka vieläkin mulla on masussa perhosia ja silmissä vauhkon eläimen katse. Lisäksi puhun helvetin kovalla äänellä ja niin nopeasti, että sanat kompastelevat toisiinsa enkä ymmärrä itsekään itseäni.

Mulla on vain koko ajan nälkä. Ja taas mun piti sanoa jotain muutakin, mutten muista mitä. Otsikko on siis India.Arien biisistä Brown Skin.
Kilin kolin. Olis jo ilta. Nyt.

Havaitsin juuri, etten ole vielä kylliksi muistanut vaahdota syksystä, uusien tv-sarjojen alkamisesta ja vanhojen palaamisesta kesätauolta ja sellaisesta. Nytpä teen sen.
Kaivoin tänään verkosta vanhojen suosikkien alkamisajankohdat ja ihan kirjoitin ne kalenteriin, kuten Mandoliinimies opetti. Nyt ei yksikään pääse alkamaan salaa ja ilman mun sataprosenttista läsnäoloa. Ensi viikolla käynnistyy hurjan monta hyvää, ja sitten vähän myöhemmin vielä muutama. Ainoat, joiden uusia starttipäiviä en löytänyt, oli L-koodi ja Pelastajat: erityisesti jälkimmäistä aion seurata silmä kovana, sillä nyt siinä on luvassa ihan oikeasti tuttuja naamoja. Jännittää jo melkein. Sen verran voin paljastaa, että Dexterin ekan kauden oon nähnyt jo miltei kokonaan ja meinaan katsoa uudelleen, sillä se on loistava. Heroesiltakin odotan muutaman maistiaisen jälkeen suuria. Mun pitää varmaan askarrella itselleni pikkuinen lukujärjestys, että voin maksimoida katselumahdollisuudet. Mä kyllä olen ennenkin saanut pidettyä ne ihan päässäni vain sillä voimalla, että oikeasti ne kiinnostaa mua. BB:tä en aio katsoa ekaakaan jaksoa.

Mukavia asioita juuri nyt:

- Temptation Islandin ekan tuotantokauden uusinnat (siis vähänkö se Billy ON komea! Muistin oikein. Ja sen Mandy on myös melkoinen minkki, vaikkakin valitettavasti täysi narttu. Kattokaa, lauantaisin Subilla klo 21!)
- arki, rutiinit ja varhaiset nukkumaanmenot
- galtsuirkkaus
- lomilta palaavat vakkariasiakkaat töissä
- punaviini
- treenaaminen ja lihaskipu
- tekstariviettely
- epäasialliset kysymykset asiallisissa yhteyksissä
- ylipitkät ja käsittämättömät lauseet

Mä olen ollut hirveän huono ihminen, kun en ole lisännyt tänne aikoihin kuvia. Nyt asiaan on luvassa muutos: mulle on ainakin yhdeltä taholta luvattu hääkuvia. Pitäkää hatustanne kiinni, ystävät!

Otsikkohan ei sinänsä liity mihinkään, halusin vain kirjoittaa sen. Hyvä motiivi, vai mitä?

Kun tietää tai luulee tietävänsä jonkun galtsun ulkopuolisen seuraavan blogiaan, henkilökohtaisten viittausten tai jopa suorien viestien jättämisen kiusaus on toisinaan miltei mahdoton välttää. Tekis mieli käyttää tätä foorumia nerokkaasti epäsuorana äänitorvena ihmisille, joiden kanssa ei muuten syystä tai muusta voi juuri sillä hetkellä keskustella; lähettää terveisiä, kuittailla; tehdä tunnustuksia tai paljastuksia... Ja mikä sen turvallisempaa kuin tehdä se ihmisille, jotka eivät voi vastata takaisin samalla mitalla. Taalasmaa: oliko se jonkinlainen huono vitsi että "lue ja käy kommentoimassa"? Avaa se hässäkkä kommentoinnille ja anna mulle mahdollisuus! Höh.

Tänä aamuna sotkiessani mummokiiturillani töihin ennen kuutta aamulla, tulin Tölikällä törmänneeksi erinäisiin ihmisiin. Työmatkalaiset on asia erikseen, ne erottuu sieltä kuin pyssymiehen turvaliivi hirvimetsällä: on salkkua, asiallista kassia ja epäkäytännöllistä vaatetta, kiireinen askellus ja kello aivan käden ulottuvilla. Mutta sitten se muu jengi. Mä en voi olla pohtimatta tollasissa tilanteissa, että mikä kumma on ajanut ne ihmiset siihen aikaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti ulkosalle. Niillä on periaatteessa ihan järkeviä tekosyitä: koiranpissatus, lenkkeily, vapaamuotoisen juhlava puku ja harhaileva katse merkkinä onnistuneista jatkoista. Mutta miksi aikaan ennen yhdenkään järjissään olevan kotieläimen ääntelyä? Onko niillä kotona kenties kahdeksan alle kouluikäistä tenavaa, ja päivän ainoa hetki itselle on ennen auringonnousua? Onko ne masokistisia maratontreenaajia, jotka nauttivat maitohapoista ja Nukkumatin säikyttelystä? Eikö niillä ole uni riittänyt vai eikö se ole vielä ehtinyt tullakaan? Onko joku potkaissut ne säälittä sängystään eikä Visan kate ole enää riittänyt taksiin? Näitä mä mietin ja tunnen hellyyttä niitä kohtaan: ne jakaa mun kanssa mun kaupungin varhain aamulla, joka on mun vuorokauden aika jos joku. Kun kaste ei ole vielä kuivunut, kun kaupungin pääväylät on vielä vaiti, kun päivä on vielä uusi ja jokaisen oma alusta loppuun.

Mun mielestä elämässä yksi epäreilu juttu on se, ettei koskaan voi nähdä täydellisesti kuin yhden tarinan kerrallaan. Elämän kaukosäätimestä puuttuu se sellainen split screen -toiminto, jolla pääsis katsomaan "samaan aikaan toisaalla" -kohtauksia. Tiedättehän, kun on vaikka juuri tutustunut johonkuhun uuteen, eikä se soitakaan kun piti. Haluais mennä katsomaan, että miksi: onko sillä syy vai eikö sitä vain huvita. Tai jos on riidoissa jonkun kanssa, eikä oikein itse välttämättä edes ehtinyt tietää mistä on kyse: kävis tsekkaamassa sen toisen puolen ja ymmärtäis taas ehkä vähän paremmin. Puhumattakaan siitä, että pääsis katsomaan omaa elämäänsä toisenlaisten valintojen jälkeen. Nää on tosin myös asioita, joita ei kannata ihan kamalasti ajatellakaan. Saattaa tulla ahdistus ja päänpakotus.

Hirveästi haluaisin tanssimaan; tanssimaan ja juomaan. Haluaisin keskelle meluisia, laajaliikkeisiä ihmisiä, jotka läikyttävät olutta ja astuvat varpaille, huutavat ja huojuvat; keskelle musiikkia, joka soi liian lujaa; keskelle epilepsiakohtauksen laukaisevia värivaloja, yskittävää savukonesavua, huonoja iskurepliikkejä, makeaa siideriä ja lämmintä olutta; keskelle pummittuja savukkeita, pitkiä katseita, hassusti allekirjoitettuja luottokorttikuitteja ja hukkuneita puhelinnumeroita. Onneksi on jo keskiviikko, perjantai on aivan nurkan takana.


Talking, Laughing,
Loving,
Breathing, Fighting,
Fucking,
Crying, Drinking,
Writing,
Winning, Losing,
Cheating,
Kissing, Thinking,
Dreaming.

This is the way, it's the way that we live.
It's the way that we live....And Love...!

- Betty: The L-Word Theme Song

Jotenkin äkisti kovin moni mulle tärkeä ihminen onkin fyysisesti poissa tai muuten etäällä. Mun pitäisi kai alkaa ammattikaasoksi tai jonkinlaiseksi muuksi tapahtumajärjestäjäksi, siten, että olisin koko ajan kovasti tärkeä ja että ihmiset soittelis mulle ja kaipais juuri mua johonkin. Laskeutuminen arkeen on ollut kummallinen - yhtäkkiä kukaan ei tarvitse mua välttämättä mihinkään. Nobody loves me. Nyyh.

Keskusteltiin rouva Taalasmaan kanssa tässä taannoin eräästä ihmisestä. Mä tulin aprikoineeksi ääneen, mitä tämä mies musta haluaa, johon Taalasmaa kärppänä totesi: "Se haluaa pelastaa sut." Puolileikillään tietysti, mutta silti mä jäin miettimään. Ensinnäkin sitä, onko edelleen kyse pohjimmiltaan niistä ikivanhoista ja konservatiivisista rooleista, että mies "pelastaa" naisen a) kunniattomuudelta, b) naimattomuuden häpeältä, c) villiltä yhteiskunnalta, d) naiselta itseltään, e) joltain muulta, miltä? Että mies on se tukipilari ja nainen se tukeutuja? Vai mitä ihmettä.
Toiseksi kelasin tietysti taas vähän itseäni. Mä en usko olevani sitä naistyyppiä (jos siis tykkää jaotella ihmiset tyyppeihin, teen sen tässä ilmaisun keventämiseksi ja onnistun siinä näköjään kerrassaan sulavasti), joka herättää miehissä suojeluvietin ja näyttää hauraalle ja pelastusta kaipaavalle. Ihmiset harvemmin vaivautuvat haastamaan itseään tässäkään, onhan helpompaa vetää yhtäläisyymerkki habituksen ja persoonan itsensä välille. Sinänsähän sekin on valtavan sääli, koska jos kerran itse tietää selviävänsä ja pärjäävänsä aina, miksi se pitää kerta toisensa jälkeen todistaa ihmisille. Nousta tatamista, ravauttaa vaatteita, ojentaa ryhti ja huutaa: "I'm OK! I'm OK!" Ei sattunut.
Nyt mulla katkes ajatus. Jotain muutakin piti vielä sanoa, mutta ehkä en edes yritä. I'm OK.

Kamalan moni on kommentoinut kivasti mun viime päivien bloggauksia. Ehkä niillä on ollut ikävä?

Monet parhaat jutut elämässä vaativat vähän ponnistelua ja vaivannäköä. Ja miten onkin niin, että jotain huomaa kaipaavansa vasta, kun se on jo pois.

Pitää varmaan mainita ennen kuin joku muu huomauttaa: en mä ole alkanut kuunnella Suurlähettiläitä. Muistinpa vain jotain kuullessani lauantaina ton yhden biisin.


Tuntui ihan siltä niinkuin melkein aina
kun suuren voiton jälkeen jälleen maahan putoaa.
Miksi tyytyväisyys on liian kallis laina?
Sen pienen hetken jälkeen korkoineen saa palauttaa.

Sinun olkapäältä kaikki hyvältä näyttää,
sinun vierelläsi mikään ei tee kipeää.
Sinun olkapäätä on niin mukava käyttää,
tänään vielä tähän vähän jään

- Suurlähettiläät: Valot ja varjot


Miks tuo biisi? Ehkä siks, että se esitettiin eilisissä häissä akustisena ja se oli hirveän kaunista.
Tämän kesän hääsavotta on nyt hoidettu ja hyvä niin. Mä olen nähnyt kamalasti onnellisia ihmisiä enkä jaksa enää katsoa niitä. Mä haluan yhdeksi niistä. Mä aion yhdeksi niistä. En mä tarkoita että haluaisin naimisiin, haluaisin vain turvaan. Tiedättehän?

Mä en koskaan nuku huonosti tai näe painajaisia mun Pelastuslaitos-teepaidassa. Laitan sen ensi yöksi.

Tommi Evilän sanoin: "Rakkaus on tekoja. Sanat ilman tekoja - kuka vain pystyy siihen."

Hyvä hääpari – rakkaat ystävät.

Tapana on aina juhlapuheen aluksi tuskailla, miten haasteellista sen sepittäminen on ollut ja miten viime tinkaan – tavallisesti edelliseen yöhön – sen laatiminen on jäänyt. En siis poikkea kaavasta.
Myös minulle hääpuheen ideoiminen oli kohtalaisen työlästä, rakkaudesta kun on kovin vaikea puhua kuulostamatta huonolle iskelmälle. Avioliittokaan ei ole niin tuore keksintö, että siitä löytyisi useinkaan mitään uutta sanottavaa saati tuoretta näkökulmaa. Nämä tosiasiat hyväksyttyäni jatko olikin jo helpompaa. Päätin myös kerrankin elämässäni pitäytyä jakamasta loistavia elämänohjeita ja keittiöpsykologiaa suoraan teoksesta Love for Dummies. Kohta näemme onnistunko tässä ylevässä pyrkimyksessäni.

Ryhdyin pohtimaan rakkauden ja parisuhteen yhteyttä. Olen kuullut, että se on melko merkittävä: itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vähintään yhtä tärkeitä – ellei tärkeämpiäkin – ovat oikea ajoitus, reaktionopeus sekä voimakas tahto. Ajoitus, että sattuu olemaan oikeana ihmisenä oikeassa paikassa oikeaan aikaan; reaktionopeus, että tällaisen kohdatessaan ymmärtää tarttua tilaisuuteen; voimakas tahto, että tietää mitä haluaa ja on valmis hakemaan sen itselleen – jos nyt ei aivan hintaa kyselemättä niin alennuslaaria penkomatta kuitenkin. Sanotaanhan, että taiteen tekemisessäkin on kyse 90-prosenttisesti perspiraatiosta ja 10 prosentin verran inspiraatiosta. Mielestäni tämä on sovellettavissa sellaisenaan myös ihmissuhteisiin.
Edellämainittujen avainseikkojen lisäksi tärkeää on ymmärtääkseni kyky nähdä olennainen, niin toisessa ihmisessä kuin maailmassakin: kyky nähdä se yksityiskohtien jumala ja suhteuttaa se sitten makrokaavaan. Luin tässä taannoin kolumnin, jossa puhuttiin pääasiassa ystävyydestä. Mielestäni sen hienoin lause on silti erittäin käyttökelpoinen tässäkin yhteydessä: ”On suurempaa tykätä ihmisestä silti kuin siksi.”
On hienoa, jos on joku jonka kanssa unelmoida ja toteuttaa unelmiaan. Vielä hienompaa on, kun on joku jonka kanssa jakaa arki. Mutta siitähän te jo tiedättekin kaiken.
Vihkikaavassa – niin kirkollisessa kuin siviilissäkin – kysytään se kuuluisa kysymys: ”Tahdotko?”. Se on saanut muotonsa aivan perustellusti, sillä se on ainoa, mitä ihminen voi tässä epävarmassa maailmassa luvata: tahtovansa, loppuun saakka.

Onnea!

Mä en osaa sanoa, miksi koskaan olen kuvitellut muotia suurempaa lehdestä, jonka nimenä on Trendi. Ehkä siksi, että siinä aika ajoin on ihan oikeasti kiinnostavia artikkeleita, taitavia toimittajia ja nasevia kolumnisteja. Uusimmassa numerossa kuitenkin suuri suosikkini ja voisi kai sanoa jossain määrin kirjoittajaidolini Pauliina Seppäläkin jättää jäähyväiset lehdelle - ja lanseeraa samalla niin hienon lauseen, että siteeraisin sitä tässä ellen aikoisi käyttää sitä lauantaisessa hääpuheessani. Ehkä sunnuntaina paan sen tännekin.
Mutta siis Trendistä vielä. Mun mielestä on oikeasti edelleen vähän käsittämätöntä ja en mä tiedä, sanoisin halveksuttavaa ellei se olis niin kovin jyrkästi sanottu, että jokin niinkin yhdentekevä ja pinnallinen asia kuin muoti herättää niin voimakkaita intohimoja puoleen ja toiseen: katsokaa nyt herran tähden tätäkin bloggausta. Uusin Trendi - kuten kaikki muutkin viime päivinä ilmestyneet naistenlehdet - on pullollaan syysmuotia ja fashionistojen fasismia. Mä bongasin sivuja käännellessäni ehkä banaaleimman vuosiin näkemäni kommentin: "Kun ostin nämä Acnen avokkaat, sanoin kaverilleni, että pidän näistä kengistä enemmän kuin monista ihmisistä." (Eeva Levula, 21, H&M:n myyjä, kenkäfriikki). Paitsi tietty jos se on ironiaa. Onkohan se?

Mä myös kiellän jyrkästi olevani vahingoniloinen ihminen, siihen oon aivan liian myötätuntoinen ja mukanaelävä. Kuitenkin mua hykerryttää, jos joku mun mielestä mäntti ihminen ilmaisee itseään kirjallisesti tai suusanallisesti epätäsmällisesti tai suoranaisesti väärin (ja tässä yhteydessä tarkoitan väärällä väärää tai harhaanjohtavaa termistöä, en kieliopillisuutta). Samaisessa Trendissä joku muodin pauloissa huuruileva toimittaja on esitellyt yhden tämän numeron tekemiseen osallistuvan näin: "Gaia, 10: Vauhdikas tamma, joka on väriltään kimono.". Ei varmaankaan ole. Paitsi jos tämäkin oli ironiaa. Olikohan se?

Mulla on ollut karmea blogibännäys meneillään viime viikot. Ensinnäkin siksi, että yhtäkkiä mulla ei olekaan ollut mitään sanottavaa mistään. Poikkeuksellista, eikö totta? Toisekseen siksi, että mä olen pelännyt vuodattavani ne vähäisetkin luovuuteni rippeet tänne sen puheen sijaan. Nyt mulla alkaa kuitenkin olla sen runko niin hyvin läjässä, että uskallan kommentoida tännekin vähän jotain, muotia ja naistenlehtiä esimerkiksi. Ihmissuhteita, rakkautta ja sitoutumista en sen sijaan uskalla vieläkään edes sivuta, sillä mä haluaisin oikeasti sanoa lauantaina jotain uutta, koskettavaa ja henkilökohtaista. Tosin niinkin tuoreesta ja vastakeksitystä aiheesta kuin rakkaus tai vaikkapa avioliitto se saattaa olla hieman haasteellista, mutta ainakin mä yritän.
Ja otan senkin kuulemma liian vakavasti.