IRC-Galleria

Jatkuu, koska niin haluatte. ( PS. sisältää valaistumisen, ja kaikkea muuta shittiä )

Miehen suuri hahmo oli niinkin pieni suuren lumihangen keskellä. Hän makasi yksinäisenä keskellä pientä kuusten rinkiä. Ne tuntuivat tarkkailevan. Tai no. Se. Koko metsä tuntui tarkkailevan, ja kuiskailevan välillä korvaan.
"Tappaja. Satutit.", oli oikein suosiossa oleva lausahdus, jonka Ivan oli kuulevinaan ties kuinka usein. Hän yritti peittää välillä korvansa, mutta kun se ei auttanut, niin ei auttanut. Tuuli leikitteli miehen palaneella kaulahuivilla, ja likaisilla vaaleanharmaanruskeilla hiuksilla. Hänen silmänsä painuivat kiinni, violetit silmät tuntuivat kas kun niin väsyneiltä..

"Vanya, kävelisimmekö vaikkapa järven ympäri?", kuului iloinen kysymys. Violettien silmien katse hakeutui automaattisesti hämärän huoneen oviaukolle, ja siitä suoraan Torikseen.
"Hmm?", kohotti Vanya kulmakarvojaan, valuen teatraalisesti alemmas kauniilla, 1800-lukulaisella sohvallaan. Hänellä oli vaikea päätös edessään. Mennäkkö, vai eikö mennä, siinä pulma. Lopulta mie vain nyökkäsi, ja kömysi Liettuan luo. He astelivat huoneesta, ja Toris heläytti kauniin puhtaan naurun, kuin kertoakseen, miten onnellinen on..

Niin. Mutta se olikin oli. Hän oli onnellinen, mutta ei enään. Vanya värähti tämän ajatuksen silmästä silmään kohdatessaan, ja valuipa mies jopa pienemmälle sykkyrälle. Silloin oli kesä. Silloin laulettiin ja naurettiin, kaikki yhdessä. Saimme olla yhdessä. He olivat poissa, ei ollut sotia. Vain auringonkukkia.. , Ivan mietti surumielin. Hän kaipasi. Kaipasi sitä aikaa, jolloin ei tarvinnut taistella aikaa vastaan, kilpailla sen kanssa..

"Vanya?", kuului heikko ääni. Se ei ollut puiden kuiskailua. Se oli todellinen. Se oli elävä. Täysin elossa oleva ihmisen ääni, täynnä tunteita, huolestuneisuutta. Vanya kohosi istumaan, ja näki sen. Liettua etsi häntä!
"TORIS!", hän huusi. Mutta tällöin lampun valo katosi, ja hän jäi yksin. Se ei ollut ollutkaan Toris. Vain kuvankaunis kuvajainen, joka sai hänet täyteen valheellista toivoa, joka kuitenkin lopulta katosi.

Ivan nousi ylös lumesta, ja jäi siihen seisomaan. Hän odotti häntä. Hänen pitäisi jatkaa matkaa.. Luminen pyrytys hänen ympärillään vain lisääntyi, ja tuuli yltyi. Oli pikimustaa, Siperian talvi yhä viipyili öisin kevään tilalla. Nyt alkaisi kilpailu ajan kanssa - jos hän ei pääse metsästä ajoissa pois.. No, heittäkäämme tällöin hyvästit Vanyalle.