IRC-Galleria

Mikä siinä kaikessa on niin vaikeaa..

Onko ketään joka osaisi ja uskaltaisi sanoa minulle, että rakastaa minua juuri sellaisena

kuin olen.. Ilman, että se olisi vain minulle lohdutus tai “kohteliaisuus” vaan, että se myös

tarkoittaisi sitä.

Tähtiä en juuri koskaan katsele. Mistään en niitä näekkään.

Iltaisin vain toivon että sydämmeni täyttäisi lämpö eikä se viileys ja ankaruus mikä

sen täyttää tälläkin hetkellä.

Lasken pään käsien varaan ja annan mielen juosta. kyyneleet valuvat silmistä poskille ja

siitä edelleen käsiin. Lattian kuviot alkavat olla jo yhtä massaa.

Näen vain silmissäni ja mielessäni kuinka seison keskellä suurta aukioo ihmispaljouden

keskellä ja nostan katseen ylös ja katson tähtiä kerrankin, mutta samalla näen kuinka ihmiset

kaikkoavat ympäriltäni… on vain minä ja tähdet ja yksinäisyys.. ei kukaan ole minua tulossa

auttamaan..

Sekuntti sekunnilta ja minuutti minuutilta tunnen kuinka muutun raskaammaksi ja yksinäisem-

mäksi… ympäriltä kuulen silloin tällöin riemun kiljahduksia ja ne kiljahdukset vain pahentavat

oloani..

Jos joku väittää, että minä pelotan sitä tai että olen vahva ja sitkeä ihminen… on hän väärässä

silloin hän ei tunne minua.. vain pari ihmistä on sanonut, että minusta on tulossa jotain niin

hienoo etten edes itse minä osaa kuvitella..

Toivon sen olevan totta, mutta epäilen hyvin syvästi…