IRC-Galleria

Kello soi. Vaikka tuota samaa kellon soittoa on kuunnellut viimeset pari vuotta, silti se saa aina mulle tosi vapauduttavan tunteen perjantaisin. Viikonloppu. Ainoa asia mitä haluun ajatella. Tästä illasta tulee paras ilta tällä viikolla. Vaikka on normaali perjantai silti sana perjantai saa mun mielialan tosi korkealle. Nään Maggien kaapeil. Normaalia. Matikan tylsistyttävät kirjat kaappiin jätettyämme, lähdemme kävelee kotiin. Ollaan tunnettu Maggien kanssa tosi kauan. Kävelty tätä samaa tietä tuhannet kerrat. Aina sama leikkipuisto, aina samat suojatiet ja talot. Päätän vihdoin avata suuni:

-Hei muuten, lähetäänks dokaa tänää?
-Nääh, en mä taida tulla... dokaaminen ei oikee oo mun juttu...
-Pelle! No mä meen ainakin. Sinne tulee kaikki.
-No mä en tuu!
-Aha. En mä voi sua pakottaa.No mut nähään maanantain…

Käännymme risteyksessä eri suuntiin niin kuin aina. Päivä ei eroa mitenkään tavallisesta. Paitsi ettei Maggie tule mukaan. Mä kyllä tiesin, ettei se tule. Ei ois pitäny kysyy. Nyt se pitää mua ihan tyhmänä. No samapa tuo. Mä pystyn pitää hauskaa ilman sitäki. Onhan mulle muitakin kavereita, saan vakuutettua itselleni. Kotiin tullessa heitän laukun mun huoneen lattialle. Otan puhelimesta esille numerot ja rupean etsimään sopivaa hakista tälle päivälle. Soittelen läpi numeroita. Mistään ei vastata. Turhaa hommaa.

Asfaltti kylmenee sään mukana. Silti on lämmin. Katson ikkunasta ulos. Pihalle. Vihaan sitä pihaa. Liikaa muistoi Maggiesta. Miks Maggien on pakko olla niin äidin pikku tyttö? Miks se ei voi koskaan relaa. Mä tiedän et se mitä mä teen ei oo hyväks mulle. Mut se on mun oma asia. Mä oon niin kyllästyny siihen, että joku muka välittää välittämättä. Miks ne ei voi antaa mun vaan elää niin kuin mä haluun. Istun mun sängylle, jonka vaaleanpunainen päiväpeitto yrittää piristää mua. Nappaan kännykän esiin. Yritän vielä kerran soittaa Mirolle. Se ei vastaa. Heitän kännykän lattialle. Kiroan hiljaa mielessäni. Tietenkään tästä ei tuu mitään. Just tänään kun mun piti pitää hauskaa! Tämän päivän piti olla mun päivä. Olisin voinu unohtaa Maggien ja sen lapsellisen käytöksen.

* * * *
Kaikki oli eilen juomas. Kaikki paitsi mä. Vihaan itteeni. Mutta sitten taas toisaalta. Juorut leviää nopeesti. Joillakin oli menny vähän lujaa. Puolet kämpäst oli menny sekasin. Perjantai-illan huumaa. Ehkä Maggie on oikees. Olihan se nytki. Se on yli tuhat kertaa sanonu mulle siit et juomisest ei oo mitään iloo. Hauskaa voi pitää ilman viinaaki. Mut mitä pahaa on viinassa. Joo tiedän kyllä. Maggie on puhunu siitä monet kerrat. Pidän Maggiesta siinä mielessä, että se osaa sanoa EI. Sitä mä en osaa. Se tietää omat rajansa. Toisin kuin mä. Mä haluan aina kokeilla kaikkea uutta. Mä en osaa sanoa ei. EI! Mä en sais ajatella noin. Mä oon niin kuin noi kaikki muut. Vai oonko? Ehkä mun pitäis vähän ryhdistäytyy…

* * * *
Koulun kylmän painava ovi on raskas niin kuin joka maanantai aamu. En halunnu puhuu Maggielle. En ainakaan perjantain jälkeen. Törmätään kaapeilla toisiimme. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Mykkäkoulua. Kyllä se mulle käy. Ei sen tarvii tietää sitä et se on oikeessa. Eihän? Maggie paiskaa kaappinsa oven kiinni vauhdilla, koska huomaa etten ole sanomassa sanaakaan. Maggie rientää tunnille. Ja mä vaan. En tiedä. Ehkä mun pitäis sanoo jotain. Ei ton jutun pitäis vaikuttaa meijän kaveruuteen. Sehän on mun oma asia.

* * * *
Kun koulusta lähtee, ei voi olla törmäämättä Maggieen. Hän on aina siellä missä pitääkin.
Tai sitten ei. Lasken katseeni maahan, mutta hän ei anna tällä kertaa helposti periksi.
-Oliks kivaa juomas, Maggie kysyy ja katsoo mua halveksivasti.
-Ei, vastaan välittämättä siitä. Silti mun on pakko jatkaa, koska en tykkää olla hiljaa. Hiljaisuus kahlitsee.
-Sä olit oikees. Ei juomisesta oo mitään iloo, saan viimein sanottua.
Nostan katseeni koulun likaisesta lattiasta Maggieen. Hän hymyilee. Mä en voi olla hymyilemättä.