Hiljaisuus, niin turhan äänetön ja liian ääretön, josta kiinni saa ei koskaan.
Turhaanko, mä sua rakastin ja niihin sanoihin uskoin, joihin oikeesti en uskonutkaan.
Mun mieleni ja sen lukuisat koukerot, joista en ole selvää koskaan saanut.
Huuleni ovat rohtuneet, niinkuin sydämeni ja puhdas rakkauteni sinuun..
Turhaa, niin turhaa on uskoni
turhaa, niin turhaa on ajatus siitä etten ihan yksin olekaan.
Murha on se mitä sä mulle teet, hiljalleen, enkä estää voi.
Turhaan rakkauteni sinuun loin.
Heikkouteenko mä sorruin ja taas murruin,
kun mä suhun luotin vaikken luottanutkaan.
Liikaako mä sua rakastin ja joskus ennenkin
mä olen kokenut tän kaiken.
Vääryys on se mitä sä mulle teet, enkä voi vain irti päästää ja lähteä
pelätä en voi enkä osaiskaan.
Sä olet ilkeä ja tunteeton, peto, jolla kauniit kasvot on.
Minkä mä itselleni voin..
Silti en jää itkemään...