hmm.
kirjoitin runojani talteen.
Kaunein kirjoittamani runo on kyl:
Saapui illan hämärä liian pian
niin aikaisin aurinko laski.
Suljin silmäni maailmalta,
tuuli valoni sammuksiin puhalsi.
Lensin tuulen mukana,
sen humina minulta kyseli:
”kerro minulle elämän salaisuuksista
kerro minkälaista oli kun eli?”
Ihmiset ottavat sen aina niin synkkänä, kuolema ja sillee yhyy nyyh.
Minusta se ilmaisee sitä, miten onnekkaita ihmiset ovat. Heillä on kyky elää ja kokea jotain mitä joku ei koskaan saa kokea. Meillä on jotain erityistä.
Sulje silmäsi, kuvittele kuolleesi.
Se on vain harhanäky,
jota jo elät.
Jota salaa toivot.
Sulje taas silmäsi, muistat eläneesi.
Kuinka voisit olla ja silti toivoa toista?
Pidä silmäsi kiinni
ja muista värien loisto
kastehelmien pinnalla
auringonlaskun aikaan.
Muista omat lapsesi ja se onni
joka heitä seurasi.
Muista maut, hajut, tunteet,
muista tuoksut, ajatukset.
Kaikki on jäänyt, unohtunut, mennyt.
Et tunne eläneesi, toivot siis kokevasi
edes kuoleman.
Needless to say, olin masentunut noihin aikoihin. Kun eli tuolloin yksin, painostavassa ympäristössä ja vihasi, pelkäsi kaikkea, olin hieman erilainen kuin nykyään. Olin täysi erakko ja vähäpuheinen. Yksikseni vetäytyvä. En lähtenyt kavereiden mukaan koska uskoin heidän kysyvän minua vain säälistä, en luottanut kehenkään ja toivoin että olisin kuollut äitini sijasta. Tämä oli joskus minulle todellisuutta, hassua miten ihminen muuttuu ajan kuluessa.
Jokaista runoa on maisteltava,
tutkia sen jokainen sopukka
kuin se olisi harja,
jonka väliin on kertynyt liikaa pölyä.
Se on otettava vastaan avoimin mielin,
luottavaisin sydämin.
Aivan kuten kauan kadoksissa ollut ystävä.
Ja se on luettava ajatuksella,
itsestäänselvyytenä pitäminen
on kuin rutto ihmisjoukossa.
On pystyttävä myötäelämään se,
sillä jollei niin voi tehdä,
on kadottanut enemmän kuin kyvyn lukea.
