Oli vuosi -95 ja vedin elämäni pahimmat kännit ikinä. Perjantai-ilta, kotibileet kaverilla, venäläinen pirtu ja lantrinkina kaupan karpaloviini tai kalja. Join pirtupohjallisia Tiimarin myrkkylaseista ja kun Naurun paikka alkoi televisiosta 20:30, olin jo siirtynyt alakerran vessan lattialle makaamaan. Teki aika hirvittävän paljon pahaa.
Se on kiva muisto ajoista joita ei enää ole, mukaanlukien tuo ryyppääminen. Sittemmin olen huomannut, etten tarvitse humalaa voidakseni iloita asioista ja olenkin tyytyväisenä elänyt siitä lähtien. Ihmiset eivät tosin ymmärrä miksi en juo, on jokseenkin käsittämätöntä, että jollekin ei alkoholi maistu.
Olen kummastellen katsellut tätä alkoholiyhteiskuntaa ja täytyy kyllä sanoa etten ihan sitä ymmärrä. En ymmärrä ensiksikin sitä, että miten ihmiset juovat nestettä, jonka myöntävät maistuvan paikoin aivan hirveälle mutta kaikkein eniten ihmettelen miksi ihmeessä humala on niin hirvittävän ihana tila. En ymmärrä mikä siinä on niin hienoa, siis haluaisin kyllä ymmärtää mutta en silti osaa. Tämä on niitä harvoja asioita joissa näen suoraan vaillinaisuuteni eikä siinä ole mielen avoimuudesta kyse.
Moitin usein itseäni kun en ole kuten muut, eikä sitä auta jos joudun jälleen tilanteeseen, missä juomattomuudestani tulee numero. Juhlissa olen kieltäytynyt moneen otteeseen tarjotuista juomista ja siinä vaiheessa emännät sekä isännät ovat hämmentyneet ja hermostuneet. "Mitä se sitten juo". Juon janooni vettä, jos tarvitsee. Ei minulla ole erikoistarvetta juoda ilokseni mitään muuta.
Exäni vanhemmat kerran ylläpitivät joulujuhlat koko suvulle ja nämä tiesivät etten juo. Pariskunta oli pohtinut niin kovasti että mitä Saaka juo, että lopulta nämä olivat päätyneet Lidlin Light päärynäsiideriin. Minua tilanne nauratti vaikka samalla olin hiljaa ärsyyntynyt kun ihmiset eivät ymmärrä.
Eppu Normaali tulee aina edustamaan minulle sitä nuoruutta, joka oli normaali. Silloin olin teini, aloin meikkaamaan, polttamaan ja juomaan. Minulla oli revityt ja lahkeista levennetyt farkut, mustanlila tukka ja angstia. Silloin koin että elämä oli juuri aluillaan, olo oli jännittynyt sekä epäilevän itsevarma. Nyt ei oltu enää ala-asteella.
Huhtikuussa täytän 30 vuotta ja virallisesti saavun siihen ikään, mitä en ole koskaan pohtinut nuoruudessani. Lapsena miettii "sitten kun menen ekalle", "sitten kun siirryn ylä-asteelle", "kun täytän 18" ja täysi-ikään ehtineenä ehtii pohtia jokaisen 20+ vuoden yksitellen, mitä teen, missä olen. 30, 40, ja siitä eteenpäin on niitä "ei vielä tartte miettiä"-vuosia ja nyt kun ensimmäinen rajapyykki on lähellä, sitä on kieltämättä hieman hermostunut. Tämä ikä ja tästä eteenpäin taitaa todellakin olla ihmisille sellainen vanhenemisen merkki ja koska jokaisella meistä on etukäteiskäsitykset siitä miten elämä suunnilleen menisi, on tiimalasin hiekan kuluminen selkeästi nähtävissä.
Mutta te kaikki vanhenevat ihmiset, ajatelkaa asiaa näin: et voi koskaan kuvitella miten hieno elämäsi voisi olla, ellet rohkeasti jättäydy virran vietäväksi.
Minä jättäydyin vietäväksi silloin talvisena iltana 1995 ja löysin itseni WC:n lattialta. Täytyy kyllä sanoa että vaikka kyseessä on erittäin epämukava ilta, siitä jäi sellainen muisto nuoruuden kapinavuosista, joka ei hevillä haalene.
Olen siitä oikeastaan kiitollinen.
