(P.S. Suokaa anteeksi edellisestä ja tulevasta virheistä. Jo näen niiden, mutta epäilen että en näe kaikkien niistä; sen vuoksi jos sanotte minulle niistä, olen vain kiitollinen =) )
Kerran talvella minä löysin ruusun lumisella tiellä kerrostaloa, jossa asuin, lähellä. Se oli niin kaunis ja yksinäinen, minä otin sen kotiinni. Sekä veden kanssa, että ilman sitä, ruusu asui minulla aika kauan ja ei halusi sammuttaa sen punaisen nupun. Se vaikutti minusta ja minä kirjoitin runon.
Soiminen:
Ja ne sdajus.
Alaja roza za stenkoi bokala,
Prozrachnoi holodnoju granju stekla,
Skloniv svoi buton, ne spesha uvjadala
I sporit' s sud'boju ona ne mogla.
Jejo lepestki, vysyhaja, temneli,
I stebel' vytjagivat' vodu ustal...
No v etom bezzhiznennom malen'kom tele
Sil'nyi neslomlennyi duh prebyval.
I tot, kto dotronetsa - totchas uslyshit
Bijenije tjoplovo serdtsa vnutri -
Ono ne sdajotsa i vsjo eshchjo dyshit
Dyhanijem vechnoi bessmertnoi ljubvi...
Käännös (ilman loppusointua):
Minä en antaudu.
Heleänpunainen ruusu maalin seinän takana,
Lasin läpinäkyvän kylmän särmän takana,
Kuihtui hitaasti taivuttamisen sen nupun jälkeen
Ja se ei voi kiistellä kohtalon kanssa.
Sen terälehdet tummesivat kuivuamassa,
Ja sen kasvinvarsi väsyi vetämässä vettä...
Mutta tuossa elattomassa pienessä ruumiissa
Oli voimakasta henkiä, joka ei oli murtanut.
Ja jos joku koskee sen, hän kuulee heti
Lämpimän sydämen tykyttämisen sisällä,
Sydän ei antaudu ja kuitenkin hengittää
Ikuisen kuolemattoman rakkauden hengityksellä...
(10.helmikuuta, 2008)