Välillä oikeesti tuntuu et maailma on pieni paikka,
ja pikkuhiljaa tää Mikkeli alkaa tuntumaan sellaiselta.
Iihmiset tuntevat toisia ihmisiä, jotka tuntevat toisia tahoja.
Vaikea selittää tämä järjenjuoksu, mutta jätettäköön se selittämättäkin.
Oon näköjään ruvennu miettimään ihan tosissaan,
et haluunko miä asua loppuelämäni täällä Mikkelissä.
Eihän miulla oo täällä oikeestaan mitään.. No okei Tapin porukat tottakai...
Miehen perässä tänne muutin 5 vuotta sitten ja tänne olen jämähtänyt.
Työt ja koulu on pitänyt miut täällä, poikaystävä on vain vaihettu pari kertaa.
Mutta ainahan voin irtisanoa itseni ja valmistun vihdoin alkutalvella.
Sitten olisi kaikki tiet auki uusille seikkailuille.
Eri asia on tietysti, lähtisikö Tappi miun kanssa.
Nyt alkaa meinaan tuntua et oon oikeesti jämähtänyt paikoilleen.
En kyl osaa sanoo onko se hyvä vai huono asia, riippuu miltä kantilta asiaa katsoo...
Puhelimessakin on numeroita, kavereiksi niitä taidetaan kutsua.
(tosin poistelin oikeesti turhia numeroita tässä yksi yö)
Kumpikaan ei koskaan ota yhteyttä, ajan saatossa yhteydenpidot on vähentyneet olemattomiin
ja sitten voisikin olla vaikea enää puhua mistään.
Eli toisaalta, miksi enää vaivautua?