IRC-Galleria

Vaikka kaiken kadottua ei kai enää
tarvitsisi katsoa taakseen,
niin silti sitä koko ajan vilkuilee sinne.
Taaksepäin.
Ja vaikkei siellä näykkään paljon muuta
kuin pimeää ja muistoja,
on silti pakko katsoa ja ajatella. Ja muistella.
Sillä olihan siellä joskus muutakin kuin pimeää.

Joskus kun katsoi taakseen, siellä
oli yksinäisyys ja edessä jotain kaunista.
Nyt se on kai vähän toisinpäin.
Tyhjyys hyrräilee yhä vain
pimenevän tajunnan rajoilla
ja valokuvat jäätyvät niin
ettei niistä enää erota kuka on kukin
ja millä ilmeellä.




Hassua tosiaan,että elämän kauneimmat ja tärkeimmät ajat saatiin tuhottua parilla sanalla
muutamassa sekunnissa, vaikka niiden luomiseen tarvittiin paljon pidempi aika.
Hassua miten kaikki vain katosi.
Hassua miten vaikeaa hengittäminen voi joskus olla ilman apua.



Sekin oli ilta jolloin
todellisuus kai vähän hämärtyi.
Eikä tajunnut mitä teki ja oliko se edes oikein.
Tekikö niinkuin piti.
Vähän niinkuin yksikin ilta vasta vähän aikaa sitten.

Mutta se aiempi,
se ainakin oli väärin tehty
mitä silloin päätettiin.
Sen takia kai muutkin
illat ovat niin väärän
tuntuisia, että tuntee
olevansa likainen.


Niin paljon sanottavaa kaikille
Mutta sanoja ei taida olla keksitty tarpeeksi.
Sellasia mitkä kertoisivat asiani oikein.
Niinkuin varmasti huomaa
näistäkin merkinnöistä.
Samaa asiaa kerta toisensa jälkeen, ei uusia ajatuksia eikä lauseita.
Samat vanhat asiat..

Miten ne voivatkin vaivata pientä päätä pitkään pitkään pidempään muuttumatta mihinkään?
Miten sitä ei tunne iltaisin jaksavansa vaikka lähes jokainen päivä menee hyvin?