IRC-Galleria

Hän oli tullut, muttei ikinä lähtenyt


Sadepisarat ropisivat katto peltiä vasten. Päivä oli harmaa ja utuinen, eikä ollut edes kovin lämmin. Moe katseli lasittunut katse silmissään taivaalle ja odotti sateen lakkaavan. Sade oli yksi inhottavimmista asioista mitä hän tiesi. Oranssit hiukset laskeutuivat olkapäille ja vähän yli ja hiuksissa oleva vaaleanpunainen raita sai niihin hieman eloa. Moe huokaisi. Sade ei näyttänyt merkkiäkään loppumisesta. Pehmeä seinä tuntui karhealta ihoa vasten. Moe ei pitänyt paikasta. Ei todellakaan pitänyt. Neliön mallinen huone, jossa oli pehmustettu katto, seinät ja lattia. Ei Moe hullu ollut, vähän vainoharhainen vain, vaikkakin se oli hänen oma ajatuksensa. Menneisyyden kummitukset ilmestyivät ja yrittivät saada hänet sekoamaan ja joskus onnistuivatkin siinä.
Pala palalta, Moe hajotti itseään yhä pienempiin osiin voimatta koota niitä enää yhteen. Pari kyyneltä vierähti hänen poskelleen. Oli kulunut pitkä aika, kun joku olisi käynyt katsomassa häntä. Kaikki taisivat olla unohtaneet hänet. "Akito, Kohsuke ja Tsuyoshi..." Moe itki. Kukaan ei muistanut häntä. Hän oli turha.

"Kop Kop"

Ovi avattiin ja sisälle astui tuttu vaaleahiuksinen Akito ja nuori punahiuksinen hoitajatyttö. Tyttö supatti jotain Akiton korvaan ja ojensi tälle pienen valkoisen purkin. Rauhoittavia. Poika nyökkäsi ja tyttö lähti vetäen oven tiukasti kiinni perässään. Akito hymyili ja heilautti kättään tervehdykseksi. Moe nyökkäsi ihmeissään ja hymyili itsekkin. Itkuisessa katseessa näkyi onnellisuus. Akito meni istumaan Moen viereen lattialle ja halasi tätä. Moe naurahti. "Olet märkä", hän totesi ja tökkäsi vaaleahiuksisen märkää paitaa. Akitokin naurahti. "Jep, mutta minkäs teet, kun ulkona sataa vettä, kuin Esterin perseestä", hän sanoi kysyvästi. Moe katsoi pihalle pienestä ikkunasta. "Sade on syvältä", hän totesi ja painautui kiinni märkään ystäväänsä. "Mikseivät Kohsuke ja Tsuyoshi tulleet?" hän kysyi. Akito naurahti, taas. "Kohsuke mursi jalkansa eilen, joten ei voinut tulla, vaikka olisi halunnut ja Tsuyoshi jäi sitten hänen kaverikseen", Akito selitti hymyillen. Moeakin rupesi väkisin hymyilyttämään. "Kohsuke on aina semmoinen sählääjä", hän totesi. Akito nyökkäsi.
Hetken oli hiljaista. Kumpikaan ei oikein tiennyt mitä sanoa. "Miten olet voinut?" vaaleahiuksinen kysyi hetken kuluttua ja sipaisi tyttömäisemmän kalpeaa ja kylmää poskea. "Ihan hyvin. On vain tylsää", tämä totesi.

~~~

Moe vaikutti poissaolevalta. Hänen olemuksensa ei ollut niin rauhallinen, kuin Akiton tullessa, josta ex.laulaja tiesi, että kohta saattaisi tapahtua juuri mistä hoitaja oli varoittanut, eikä siihen mennyt kauaa.
Moen silmät rävähtivät auki ja hän rupesi tärisemään kuin vimmattu. Hän katseli paniikissa ymprillen ja osoitteli seiniä. "Ne ovat täällä!" hän huusi ja tarrasi kiinni Akitoon. "Auta minua!" hän huudahti. Akito katsoi järkyttyneenä ystäväänsä ja välillä seinää, eikä nähnyt mitään. Moe istui paniikissa, itkien ja koettaen painautua seinää vasten yhä tiukemmin. Tyttömäisempi oli joutunut pakokauhun valtaan. Akito mietti kuumeisesti mitä voisi tehdä, kunnes hän muisti rauhoittavat. Vaaleahiuksinen sieppasi taskustaan purkin ja otti sieltä pari pilleriä. Hän tarttui suojelevasti Moen kiinni ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Nämä auttavat", hän sanoi ja ojensi pillereitä kohti Moea. Tyttömäisempi kauhistui entisestään. "Ei! Sinäkin pidät minua hulluna! Nuo aineet tappavat minut!" tämä huusi ja koetti rimpuilla Akiton otteesta, mutta turhaan. Päättäväisenä Akito tunki väkisin, mutta hellästä, pillerit Moen suuhun ja pakotti nielaisemaan. Meni hetki ennen kuin Moe rauhoittui, mutta pikkuhiljaa hänen itkunsa lakkasi, muttä tärinä jäi.
Hoitajat olivat tulleet noppeasti ja tarkistaneet, että Moe rauhoittui, eikä ollut satuttanut itseään, eikä Akitoa, mutta ainoa ruhje oli tämän kädessä, josta tyttömäisempi oli puristanut. Akito ei ollut vihainen. Moella oli syynsä.

~~~

"Noh, minä menen nyt", Akito ilmoitti Moelle, joka istui sängyllään hiljaa ja sörkki ruokaasa haarukalla. Akito huokaisi ja käveli vielä Moen luokse. Varovasti hän laski hellän suukon tyttömäisen otsalle ja lähti. Moe jäi yksin. Taas hän oli yksin. Ja niin se tulisi jatkumaan. Kaikki tulisivat ja lähtisivät, paitsi hän. Hän oli tullut, mutta ei ikinä lähtenyt.
Hän oli…

vanki.

The end