kylvän vihan siemeniä sinuun,
rakkautesi vihaan kasvaa ja tappaa,
suonissasi virtaa pelkkä raivo ja tuho,
avaan ranteesi,
katselen kuinka pahuus valuu ulos,
kasvattaen uusia vihan kukkia,
kerään sadon ja jatkan eteenpäin.
näin kuun vielä kerran,
tajusin että olen onnellisempi kuin koskaan,
rakastan, haluan, tajuan, elän,
eikä mikään ole teeskentelyä,
kaikki näyttää valoisammalta,
jopa oma käsi.
tuuli puhaltaa taas kylmemmin,
lehdet ovat kellastuneet, kuolleet,
illat ja aamut ovat pimeitä, kosteita,
talven masennus hakkaa minua jo,
kovempaa, kovempaa,
katson ylös tai alas,
näen vain kuolemaa, hallaa, kylmää, mätää,
käperryn lehtikasaan siilin viereen ja nukahdan.
riisun itseni alastomaksi,
jotta tuntisin itseni paremmin,
paloittelen sieluni paloiksi,
jotta tuntisin sen kokonaisuuden,
katselen käsieni arpia,
jotta muistaisin menneisyyteni,
luen kehoni muistikirjaa,
ja itken onnesta kun tiedän,
että kaikkien haavojen ja pettymysten jälkeen löysin sinut.
ajat yöhön pimeään,
toivoen tuskan loppuvan,
katkeruuden häviävän,
kiihdyttäen mutta tietäen ettet pääse pakoon,
poltat viimeisen tupakan,
ja muistat mitä ne sinulle sanoivat,
muistat eilisen,
viimeisen hymyn rakkaasi kasvoilla,
tiedät hävinneesi,
mutta et halua vielä luovuttaa..
et tiedä mitä tunnen sinua kohtaan nyt,
vaikka tärisetkin itkien nurkassa,
kun lähestyn veitsi kädessä,
rystyset valkoisena,
täynnä vihaa jota rakastan,
täynnä rakkautta jota vihaan.