IRC-Galleria

Vanhemmillani on tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi typerillä
kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat nuoria.

Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin suuntiin
joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen nuorempia
sisaruksiaan selässään. Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki
saivat vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä
nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää. Itse en Koskaan
kertoisi tällaisia, vannoin...

Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten helppoa
nykynuorisolla on. Niillä on kaikki niin vitun hyvin! Minun nuoruuteeni
verrattuna he elävät kuin kuninkaat! Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä,
miten hyvin heillä on asiat!

Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme
tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse. Ei ollut
copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan Itse
materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.

Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille,
kynällä. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että
sai kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti
viikon.

Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa musiikkia,
piti kävellä levykauppaan ja varastaa se itse. Tai odottaa koko ilta radion
vieressä, kuunnellen Tapani Ripatin Ocsidia, että sai nauhoitettua kappaleen
radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle
ja pilasi koko kappaleen.

Levyt saatana olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden. Ne piti
kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet. Eikä voinut kuunnella
autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka perheessä. Kasetteja pystyi
sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti kääntää. Ja niistä
hajosivat nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei pelastanut
lempikasettiasi. Ei ollut varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.

Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten koputustoimintoa
puhelimessa. Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin soittajan puhelin
tuuttasi varattua. Eikä meillä ollut mitään vitun soittajan
numeronnäyttöjäkään. Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli.
Oli vaan pakko ottaa riski ja vastata! Ja itse puhelin, niitähän oli
jokaisella perheellä yksi. Keskellä aulaa, että kaikki varmasti kuulivat
kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä kiinni, ettei sitä voinut
siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit pari metriä.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltu kuultukaan. Kun veivasit
pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin varattu -veivasit sen
uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä. Ikinä ei myöskään tiennyt, kuka
näihin kollektiivisiin puhelimiin vastasi - yleensä ei ainakaan se oma
kaveri, vaan joku muu perheenjäsen. Jolloin piti esitellä itsensä ja
kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen! Kavereille ei myöskään
voinnut soittaa, joko he ovat tulossa, vai tulevatko ollenkaan. Kaikki piti
sopia ennakkoon ja saapua paikalle kun kellonlyömä koitti.

Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja 3D-grafiikoita. Meillä oli
joku kämäinen tv-peli ja tietokone, Commodore 64! Ja maailmassa oli sormilla
laskettava määrä pelejä, kuten Space Invaders ja Asteroids, jotka näyttivät
lähinnä legoilta. Pelin hahmot olivat neliöitä. Sinä olit neliö.
Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat neliöitä. Asteroidit olivat
neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi neliöiksi. Eikä silloin
ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä ja vaikeustaso
ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui aina
vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin elämä!

Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit olivat
samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se siitä, eipä
tarvinnut katsoa sitä leffaa.