Itseensä sulkeutunut nainen
istuu aseman penkillä.
Repii takkia tiukemmin ylleen
eikä huomaa itkevänsä.
Myöhästynyt junasta,
kuten niin monta kertaa aiemmin.
Nähnyt ei sen tulevan
itsesäälin peittämillä silmillään.
Ohitti. Sivutti.
Ei omassa heikkoudessaan
pystynyt hyppäämään
ja pysäyttämään sitä.
Vaan uskooko nainen tosissaan
että olisi pystynyt siihen?
Olemaan niin vahva,
olemaan niin tärkeä?
Ei.
Hän ei usko.
Mutta Toivoo
ja Syyllisyys painaa.