IRC-Galleria

TE ISOT IHMISET YMMÄRTÄKÄÄHÄN
VOI PIENTÄKIN JOSKUS OTTAA PÄÄHÄN.
VOI LASTAKIN VÄSYTTÄÄ PÄIVÄN TYÖ,
VOI HÄNELTÄKIN MENNÄ HUONOSTI YÖ.
VOI RAIVARI TULLA JA PALAA ROPPU,
KUN ON AINA NIIN HIRVEÄ HOPPU.
EI MURHEET OLE VAIN ISOJEN ALAA,
VOI PIKKUISELTAKIN PINNA PALAA.
VOI SATTUA HARMEJA AAMUSTA ASTI,
NIIN ETTÄ KELJUTTAA KAMALASTI.
VOI ÄITI HUUTAA JA YMMÄRTÄÄ VÄÄRIN
JA ISÄÄKIN SIEPATA MIELIN MÄÄRIN.
VOI PÄIVÄ MENNÄ NIIN PIPARIKSI,
ETTÄ ON PANTAVA RANTTALIKSI.
SIIS KOETTAKAA OTTAA LAPSENNE LUKUUN,
KUN KUULUTTE SAMAAN HEIMOON JA SUKUUN.
EI AINA PAISTA JA OLE KESÄ,
EIKÄ KOTIKAAN OLE KILTTIEN PESÄ.
JOS PAHA PÄIVÄ ON SULLA TAI MULLA,
NIIN ANNETAAN KIUKKUJEN ULOS TULLA,
NIIN AINA EI VALLITSE RIITA JA KÄNÄ
JA PYSYTÄÄN MUUTENKIN TERVEEMPÄNÄ.

Tulin siihen lopputulokseen, että jokaisen kallion juureen on kuollut joku. Murskautunut vasten väheksymäänsä luontoäitiä ja antanut verensä janoiselle. Ei siinä mitään, hyvä tekohan tuo on.

Kaikista onnellisimmaksi tekevät järkyttävän pienet asiat. Sellaiset, joita eivät muut edes välttämättä ymmärrä.

Toisaalta, järkyttävän pienet asiat voivat myöskin saada veitsen nousemaan kurkulle. Syistä, joita muut eivät edes halua ymmärtää.

On se elämä hassua.

Oletko sinä ollut milloinkaan pieni ja tyhmä tyttö? Jos et, niin ojennan käteni ja onnittelen. Haluan puristaa valehtelijan kättäsi ja imeä totuuden esille. Minä tiedän, etten voi olla ainoa.

Tyhmä.
Ruma.
Lihava.
Laiska.
Sietämätön.
Itsekäs.
Kusipää.
Ajattelematon.
Tiukkapipo.

Ja listaa voisi jatkaa vielä pidemmälle. Mistä ne tulevat? Sanat, jotka voivat satuttaa. Eivät toki, jos niitä lausuu itselleen. Silloin on vielä mahdollisuus kumota ne. Mutta kun ne kuulee jonkun toisen suusta, tai lukee tämän kasvoilta, ei kumoutumisen mahdollisuutta ole. Ikuisesti leimattu.

Vainoharhaisuus ja johtopäätökset. Näin ei tapahdu eikä noin tapahdu, koska olen huono. Aivan. Niinhän se aina menee. itsekäs - ajattelee vain itseään. Totta.

Mahdollisuus juosta pakoon itseään on niin pirun pieni, etten tiedä mistä saumasta aloittaisin itseni ratkomisen. Hiljalleen avautuisin muullekin maailmalle ja repisin kaksin käsin verta vuotavista haavoista sydäntäni ulkoilmaan. Aurinko sulattaisi sen, paahtaisi rusinaksi. Eikä jäljellä olisi edes pientä henkäystä, jonka saisin puhaltaa kasvoillesi.

Minä tahdon olla kuten Hän. Niin kuka? Enhän tiedä itsekään. Jos tietäisin, en ehkä olisi tässä. Olisin siellä minne en kuulu, mutta missä haluaisin olla. Edes hetken. Onneksi unet voivat auttaa minua rantautumaan edes hetkeksi sinne. Ehkä jo tänä yönä, ehkä viikon päästä.

Kun sydän hakkaa lujempaa kuin on sallittua, hengitys ei kulje, eivät kyyneleet virtaa, tiedän olevani lähempänä kuin koskaan. Ja silti kaikki on niin saavuttamatonta.

Minulle, mutta ei muille.

Poliisisetä puhalsi pilliin naama irvokkaan punaisena. Läheisen rivitalon B-rapun kolmannen kerroksen yksinhuoltajaäidin pikku Pekka oli hetkeä aikaisemmin nähnyt asialliseksi potkaista poliisia nilkkaan. Ja se oli sattunut.
Kaaos ei läheskään ollut täydellinen, ei vielä. Musti, tuo 70-vuotiaan Helmi-mummon kirppuinen piski kävi merkitsemässä reviiriään kahvihyllyn luona.
”Äiti! Äiti! Katso! Tuo koira pissii Presidentin päälle!” oli Pekan sisko Liisa kiljunut äitinsä korvaan hermoja raastavasti.
”Turpa kiinni kakara”, oli Pekka katsonut parhaaksi tiuskaista siskolleen. Äiti ei ollut tästä samaa mieltä, vaan nappasi kiinni pojan korvasta.
”Äitiä väsyttää nyt todella paljon, joten olkaa kiltisti.”
Yksinhuoltajan äänestä pystyi erottamaan salaisen viestin, jonka koodinpurkajamme muotoilisi näin:
”Miksi helvetissä ikinä hankin mitään helvetin kakaroita. Ottaisivat kookospähkinät kauniisiin kätösiinsä ja hakkaisivat toisensa hengiltä!”
Samoihin sekunteihin lukeutui monia muita erinäisiä tapahtumia ympäri Larren Lähikauppaa.
Lievästi sokea ja totaalisen kuuro Helmi-mummo käveli suojatien yli maitotuotteiden luokse huhuillen murreaan, joka oli löytänyt Kalervo-ukin pikku puudelin varastamassa jäätelökakkua. Musti oli tietenkin halunnut auttaa tuota hemaisevan kaunista neitosta ja nyt he molemmat lipoivat kielellään lattialta kermaista unelmaa.
Poliisisetä puhalsi pilliin naama irvokkaan punaisena yrittäessään pysäyttää Helmi-mummoa, tämä kun käveli päin punaisia. Lopulta mies totesi, ettei tästä mitään tule ja viskaisi pillinsä suutuksissaan päin jogurttipurkkia, joka aloitti iloisen valumisen lattialle. Poliisi polki jalkaa kolme kertaa, veti syvään henkeä ja päästi lopulta ilmat pihalle itsestään.
Pekka oli keksinyt siskonsa letit ja nyt koitti nostaa tätä laukkaan kohti hedelmäosastoa.
”Nopeammin Hopea! Saat kohta porkkanan!”
Tämä leikki oli Liisastakin hauska, vaikka veli riuhtoikin tytön hiuksia hieman liian kovasti aika ajoin. Lopulta he saapuivat vihannesten luo ja tyttö sai porkkanansa. Hän rouskutteli sitä innoissaan ja ojensi kätensä jo seuraavaa kohti. Sillä välin Pekka oli siirtynyt katsomaan mitä maito-osastolla tapahtui.
Paikalle oli kerääntynyt paljon ihmisiä. Pekka käytti oppimaansa kyynärpäätaktiikkaa taitavasti ja löysi itsensä pian eturivistä.
Suojatiellä makasi poliisi, tai se mitä hänestä oli jäljellä. Sininen jälki, jota koristivat ostoskärryjen renkaiden jäljet. Yliajettu mies näytti kertakaikkisen surkealta, vaikkakin levolliselta ensimmäistä kertaa elämässään.
Musti oli erkaantunut pikku heitukastaan ja nyt katsoi asialliseksi merkitä reviiriään. Vain harvoin pääsi pissimään poliisin päälle ilman seuraamuksia.
”Äiti! Koira pissii poliisin päälle!” kiljahti Liisa, joka oli ryöminyt ihmisten haarojen alta veljensä viereen.
Äiti huokaisi jossain takarivissä tunnistaessaan tyttärensä äänen. Hänen hiljaa vaipuessaan lattialle, kuului jostain kopsahdus. Pekka oli kaivanut esille ryöstämänsä kookospähkinän ja iski sillä nyt siskoaan päähän.
”Turpa kiinni, kakara!” poika huusi.
Liisan viimeiseksi muistikuvaksi tämän puoleisesta elämästä jäi pyöreä, ruskea, hiukan karvaisen oloinen hedelmä hyökkäämässä hänen kimppuunsa.
Päähän ilmestyneestä halkeamasta valui verta ennestään poliisin punaisille kasvoille. Sininen univormu sai kauniin punaisen sävytyksen muuttuen violetiksi.

Näin jäi ikuinen mustelma Larren Lähikauppaan.

...kun tahtoo vain tehdä ilman suurempia syitä. Unohtaa kaiken mitä on ja hetken olla vain, aivan sama minkä vietävänä. Se voi olla musiikki tai unimaailma, tai jokin aivan muu.
Se tunne, kun tahtoo päästä eroon kaikesta mistä on tahtonut jo pitkän aikaa päästää irti, mutta ei kykene siihen - ei ehkä vieläkään.

Se on selvä se. Ei sitten millään. Olen kuin takiainen ja viimeistäänkin tällä ilmalla sulan hiuksiisi kiinni kuin purukumi. Hah! Aivastelen vasten naamaasi ja totean ilkeästi:

"Musta ei pääse eroon."

Olen viimeistäänkin limainen,
inhottava
ja
kamalan lähellä.

AHAHAHAAHAHA. MUAHAAHAHHAAHAHAHAH.

Pitelen kädessäni veistä. Toivon, että pystyisin siihen taas. Aivan kuten melkein vuosi sitten. Voisin vain painaa terän vasten ihoani, viiltää ja nauttia siitä kuinka vereni hiljalleen paljastaa syvimmän olemuksensa. Se puhkeaa kukkaan parhaiten, jos pystyn viiltämään niin, että tajuntani hämärtyy. Miksi se kaikki ahdistus, ne kaikki kyyneleet ovat poissa?

Olen arvoton. Olotila on leijuva. Minä vain olen. En ole mitään ilman tuskaani. Se on liian suuri osa minua. Miksen pysty enää viiltämään?

Käytävät ovat valkoisia, vaikka ne tahrisi ulosteilla. Aina vain valkoista, seinä toisensa perään. Ne eivät ole puuta, eivätkä tiiltä, eivät edes kiveä. Seinät on rakennettu ihosta. Tuhansia on kynitty tämän suojan rakentamiseksi. Minä haluan iskeä terän sen läpi. Sykkiiköhän eteisen takana valtimo?

Käteni tärisevät, kun kirjoitan tätä. Kyllä, kirjoitan itsestäni. Sydämeni villiintyy rinnassa hiukan normaalia nopeampaan tahtiin. En tiedä johtuuko se kahvista, jota join vai kappaleesta, jota kuuntelen. Kohta veljeni ei enää jaksa, olen kuunnellut tätä kappaletta kymmenen kertaa peräkkäin. Se on minun inspiraationi. Se auttaa minua ymmärtämään.

Haluan tuntea jälleen sen sisälläni. Sen miten kurkkua kuristaa ja yöt ovat rauhattomia. Halun kuolla, viiltää. Tuska. Henkinen väsymys, ei se voi vain kadota itsestään, eihän?

Mitä tekee arvottomalla ihmisellä? Minä tiedän. Arvoton ihminen syö, juo, nukkuu ja elää eteenpäin sen suurempia tuntematta. Meillä ei tee mitään.

Hassua. Seinästä ei tule verta, vaikka kuinka hakkaisin sitä terillä. Verta ei ole. Valkoinen iho olisi voinut sen jo minulle viestiäkin, jos olisin ymmärtänyt. En ymmärtänyt. Nyt seison suuren aukon edessä. Tyhjää, silmänkantamattomiin tyhjää. Kunnes esille astuu hylly, tarjoilee minulle viiniä ja ojentaa houkuttelevia tiimalasejaan. Sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia. Ilmeettömiä ruumiita, jotka roikkuvat ylösalaisin katosta. He tahtovat antaa minulle kielisuudelman ja kietoa verkkoonsa. Heidän ei tarvitse. Olen jo loukussa.

Minua hämmästyttää asia. Viiltely. Monet ihmiset pitävät sinä pahana asiana, mutta miksi? Koska ihminen, joka voi satuttaa itseään, voi satuttaa muitakin? Vai pelkäävätkö he aidosti vain viiltelijän puolesta?
Minun puolestani viiltely on verrattavissa suklaan syömiseen. Se tuo hyvän olon, helpottaa. Yhtä syntistä kuin suklaa ja vähintään yhtä tehokasta. Yhtä itsetuhoista loppupeleissä. Kieltäkää suklaan myyminen, se tappaa ihmisiä.

Mistä suklaa noin yhtäkkiä tuli mieleeni, saatat pohtia. Se on kovin helppo kysymys vastattavakseni. Ostin tänään suklaalevyn, toissapäivänä viimeistelin edellisen ja koko ajan mätän suuhuni suklaata, jos mahdollista.
Kuunneltuani kappaleen, ymmärsin miksi oloni on niin tyhjä. Minulta puuttuu tuska. Elämästäni puuttuu veri. Minä olen korvannut viiltelyn suklaalla. Syön ja laiskistun, lihon ja kuolen. Ehkä joku päivä en enää mahdu ovesta ulos ja kaikki nauravat minulle, kun en näe omia varpaitani. Toisaalta, en näe niitä muutenkaan. Ja varpaat ovat rumia.

Haaveilu ja poislähteminen. Aina ihminen ajattelee, että olisi onnellisempi jossain muualla, mutta oikeasti se riippuu mitä tunnet sisällä. Sama tunne pysyy sisälläsi koko ajan, itseään ei pääse pakoon. Mutta senhän kaikki jo tietävät.

Haluan satuttaa itseäni. Haluan pakoilla itseäni ja kaikkea. En halua nähdä mitään enkä kuulla, vaikka oikeasti tahdon tietää kaiken. Kuulla viimeisenkin juorun ja nähdä viimeisenkin iskun. Halauksia minä kaipaan enemmän kuin kukaan, niihin ei totu koskaan. Ei milloinkaan hellään ihmisen kosketukseen. Kaikki ihot ovat samanlaisia. Sen peittämät sormet voivat pitää veistä ja viiltää. Niitä voi viiltää.

Verhota vereen ja itkeä öisin. Miksi en sitä saa vaikka haluan? Tyhjää, mutta ei syitä itkeä. Ei syytä valittaa tai tuntea ahdistusta. Miksei koskaan voi olla tyytyväinen saamaansa. Eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. En minä tiedä. Minä vain kirjoitan. Sanoja toisten perään ajattelematta sen enempiä.

Ei tämäkään teksti avaudu kenellekään muulle kuin heille itselleen. Ehkä joskus vielä keksin mitä minun tulee tehdä täyttääkseni tyhjiö. Tai tiedänhän minä nyt jo. En vain tavoita Tuskaa.

Maisemat vilistävät ohitseni. Yhä uudelleen ja uudelleen.
Edessäni istuu tyttö, hän luulee osaavansa lentää. Hän taivuttaa päätään taaksepäin ja hymyilee.
Minä en hymyile. Minua itkettää.

”Se ei puhu.”
”Se vaan istuu ja tuijottaa.”
”Syökö se edes koskaan?”
”Joo. Kärpäsiä.”
Kaksi saparopäistä tyttöä puhkesivat helmeilevään nauruun.
”Se on outo”, totesi toinen.
”Joo”, vahvisti toinen.


EIKÄ SITTEN TULLUT ENEMPÄÄ.