Mä olen kateellinen välillä uskovaisille. Ennenkun kukaan nyt alkaa kuittailemaan mitään, niin antakaas, kun selitän:
Jos uskovainen nainen saa vaikkapa keskenmenon, se tilittää itselleen, että se oli Jumalan tahto ja kaikki on ok, se on selitetty. Eikun uutta matoa koukkuun.
Uskovaisella menee kaikki päin vittua, paskaa sataa niskaan taivaan täydeltä, se hokee itselleen, ettei Jumala anna ihmiselle suurempaa taakkaa kuin se jaksaa kantaa ja se dilemma selvis sillä ja eikun nenä kohti tulevaisuutta.
Mutta entäs esimerkiksi minä, pesunkestävä ateisti? Mitäs helvettiä minä teen? Millä mantralla saa samanlaisen auvoisan olon itselleen kuin uskovainen kaiken paskan keskellä? Kuinka kauan tätä kivirekeä on vedettävä?
että tämmösiä sitä tulee mietittyä lauantai-iltana selvinpäin....