Hoho, viimeinen iltani 21-vuotiaana tänään! :D
Tietyllä tapaa nimenomaa 21 ja 22 kuulostaa sellaiselta mystiseltä aikuisuuden rajalta. (Ok, jotkut ovat kypsiä ja vastuuntuntoisia jo paljon aikaisemmin, eivätkä kerää kieli poskella Pokemoneja, hengaa Lemmikki.sessä, jne.) 22 alkaa jo tuntua sellaiselta iältä, että pitäisi periaatteessa aikuistua. No joo, kyllähän mie oon laskuni maksanu ite jo viimoset 3 vuotta, asunu 2 vuotta kodin ulkopuolella ja elokuusta lähtien yksin.. Huolehdin täysipäiväisesti koirastani, jonka olen ottanut itse omalla päätökselläni kyselemättä lupaa keltään. (Toki puhuen ensin, ettei päätöksestä aiheudu lähipiirissä ylitsepääsemättömiä ongelmia, harkinnut, jne.)
Eikö kaikki tuo ole aikuisuutta? En kyllä väitä, että pärjäisin 100% omillani (jokainen, joka on yrittänyt elää opintotuen varassa, tietää varmasti, mistä puhun), mutta pidän kyllä huolta itsestäni.
Tekeekö jokin lapsekkaammaksi määriteltävä asia sitten itsenäisyyden osoittaman kypsyyden mitättömäksi? Jos teippaisin Pokemon-tarran ajokorttiini, tekisikö se minusta automaattisesti kakaran?
Miksi edes pohdin tätä? Hitot aikuisuudesta. Se on joidenkin vakavamielisten keksimä termi. Olen vahvasti sitä mieltä, että elämä merkittää elämisen arvoisuutensa, jos siihen alkaa suhtautua liian vakavasti. Arki on hankalaa, pieni huumori piristää aina. Mielestäni leikkisyys ja lapsekkuus voivat ihan hyvin olla osa myös aikuisen ihmisen elämää ilman, että siitä tarvitsee tehdä mitään kehittyneisyyskysymystä.
Jos joku on niin ahdasmielinen, että asettaa ikärajoja sille, kuka voi ostaa Byjamabanaani-dvd:n, Pokémon-tarroja tai hoitaa virtuaalieläimiä, miksi hitossa moisesta pitäisi välittää? Minä en ainakaan aio alkaa pilaamaan elämääni toisten nipotuksen takia.
Asialliset asiat hoidetaan asiallisesti ja muuten pidetään hauskaa.
Paljon onnea, minä! ;D