IRC-Galleria

Meidän naapurissa asuu mies.

Nyt sä mietit, että mitä vittua? Asuuhan meidänkin naapurissa mies, mutten mä silti toitota siitä. Mitäs ihmeellistä jossain miehessä on? Jaa-a.

Meidän naapurissa asuu mies, sellainen hissukkamies.

Nimittäin kun se kävelee kadulla, sen katse on maassa ja vaaleat hiukset silmillä. Sen ryhti on huono, se näyttää siltä ettei haluais kenenkään katsovan. Se ei katso vastaantulijaa silmiin, yrittää kai paeta. Se näyttää siltä, että pyytää anteeksi olemassaoloaan. Sillä on silmälasit, varmasti aika vanhat. Ne ei oo uusinta huutoa. Se on niin hissukan näköinen, ehkä sitä on kiusattu koulussa. Ehkä se silloin jo näytti tolta, hissukalta. Se näyttää niin hissukalta, ettei sillä varmaan koskaan ole ollut juurikaan vientiä.

Meidän naapurissa asuu mies, sellainen hissukkamies, mutten tiedä siitä mitään.

Koskaan en ole puhunut tolla miehelle, koskaan en ole katsonut sitä juuri lainkaan. Tänään kuitenkin katoin. Mä en tiedä onko sillä sisäruksia, mä en tiedä mistä ruuasta se tykkää. Mä en edes tiedä, onko se 22 vai 35 vuotias. Voisin kuvitella sen elämän; yksin kotona pienessä kerrostaloasunnossa, tuijottamassa telkkaria ja syömässä valmispastaa.

Meidän naapurissa asuu mies, sellainen hissukkamies, mutten tiedä siitä mitään, paitsi että sillä ei ole kaikki päin persettä.

Mies, katse maassa kävelee parkkipaikan suuntaan. Mun oli pakko jäädä tiirailemaan, mitä se siellä tekisi. Olin utelias, mua kiinnosti tuon hissukkamiehen elämä. Hissukkamies meni parkkipaikalle. Se nosti katseensa maasta, tervehti autosta noussutta naista halaamalla, mä saatoin aavistaa, en kylläkään nähdä, miten niiden huuletkin kohtasivat. Se nainen oli mun mielestä kaunis -puolipitkät vaalean ruskeat hiukset ja punainen villakangastakki. Ne käveli yhdessä sisälle, sinne missä hissukkamies asuu. Eikä siinä kävellessään hissukkamies ollut enään hissukka, se suorastaan loisti.

Nyt sä varmasti mietit, mikä oli tän tekstin perimmäinen ajatus. Mieti sitä. Mä ainakin mietin.

http://www.youtube.com/watch?v=EsWAPtwDkxw&mode=related&search=
ihan paras,ku viä sais muistaki sanoist selvää ku pelkästään kertosäkeestä..heh..

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään
Luokallani olevan pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli
Kalle.

Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan.

Ajattelin itsekseni:
"Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun
varalle, pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana
päivänä.

Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
Päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti. He törmäsivät
häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan ja kampittivat
hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen
metrin päähän ruohikkoon.
Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän
surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä
Etsien lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen
Lasejaan sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa
elinkautinen."

Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän
asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla
aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän
luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun
oppilaan kanssa. Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan
Kallen kirjoista.
Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.

Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa.
Hän vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan
Kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon Kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit.
Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella >jatko-opintoja. Kalle
päätti mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden
opinnot jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta
olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus.
Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin häntä nynnyksi.
Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä. Olin todella
iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli
paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat
pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli
hermostunut, joten läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin
se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen,todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa. "Koulun päättäjäisissä
on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita
selviämään Vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia,
valmentajiakin kenties... mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä
sanomassa teille, että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla
hänen
ystävänsä.
Aion nyt kertoa teille erään tarinan."

Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä
päivästä, jolloin ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa
itsenä sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja
ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut
mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. "Olen kiitollinen
siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni >pelasti minut tekemästä
jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu
poika kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä.


Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
Eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit välittää tämän viestin ystävillesi
2) Voit toimia ikään kuin se ei olisi
vaikuttanut sinuun mitenkään.

Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon numero 1.

eli nää meitin saaristolaiset jotka joku tuntee myös ahvenanmaalaiset,tuli sit niitäki käytyy moikkaamas ja nyt ollaa jo kotimatkal rahtilaival kohti naantalia,ihan työasios tuli täl kertaa käytyy mut kyl mä johki muualle suuntaan vapaa-aikanani kuin tuolle saaripahaselle minkä vois iha hyvi antaa "rakkaalle" naapurillemme ruattille *wirn*

"se,joka haluaa tehdä jotakin,löytää kyllä keinot

se,joka ei halua,keksii kyllä tekosyyt"

josef komaroni

ei tullu pitkää viikonloppuu..prkl..no,ainaki pitäis aikaste kotio piästä,toivottavasti..päiväki valkeni jo,ja noi tanan henkilöautoilijat tuli tukkimaan mun kulkuani..dääm..ei vois vähempää kiinnostaa..

on tän yön pikalinja,aika tympee väli ajaa edestakasin mut tunnit juoksee joten mikäs täs..on täs yötyös hyvätki puolensa,ei ainakaa ketään valittamas ja pomottamas,saa olla oman ittensä herra niin sanotusti,mut toisaalta tää on perseestä,aika menee saatanan hitaasti ja on vitun tylsää,rusakot ainoona seurana..no ei saa valittaa ku töitä on,mut takas sorvin ääreen,täs olis viel "muutama" tunti edes..huoh..

jaaha,eka työviikko loman jälkee takan ja heti sai päästel pää kolmanten jalkana pitkin poikin suomee..oli karu pudotus todellisuuteen,dääm..mut homma oli hanskas edellee =)

kohta töihin..kiinnostus -2000000..osaankohan mä enää rekkaa ajaakkaan...hmm..

kesälomaki loppu sit ja huome töihin..ei jaksa...