IRC-Galleria

Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta nyt on aika oppia hyväksymään ittensä... Todellisuudessa ei mikään mennytkään niinkuin siinä mun surullisessa haavemaailmasssa!

Rupesin sittemmin ajattelemaan, että mikä mut sai astumaan sinne haaveitten ja epätodellisuuden maailmaan... Voisin syyttää kaikkea; huonoja koti oloja, koulu kiusaamista, väkivaltaa... Mutta ei mun elämässä oo ikinä ollu mitään tollasta, mulla on ehkä maailman paras äiti! Eihän kukaan nyt aina oo täydellinen, mutta parempaa en ois voinu toivoo... isä asuu vitun kaukana ja sitä näkee harvoin, ollaan etäännytty hirveesti, mutta opin tajuamaan että se on mulle tärkee, sillon kun se sai sydänkohtauksen ja joutu sairaalaan... Ehkä tärkeimmät asiat huomaa vasta kun ne on menettää!? Onhan mua koulussa kiusattu, mutta ei sanat voi tappaa... ja se mikä ei tapa vahvistaa! Kaverit on aina vierellä kun niitä tarvii, ja ne auttaa vaikkei aina muka haluaiskaan... Ja mitä vitun väkivaltaa?? Se joka on mua lyöny on saanu samalla mitalla takasin, ellei kovempaakin... Oon aina pitäny kavereitteni puolia ja ollu vahvana tukipilarina varmasti niitä auttamassa, oli tilanne mikä tahansa.

Sitten mun mieleen tuli yks asia: pojat...... Oonhan mä vitun pinnallinen ja haluan aina täydellistä... Tavoittelen korkealle rakkaudessa, mutta ei sitä kukaan huomaa... Mut usein luokitellaan tosi villiksi, suoraksi ja kaksnaamaseksi, mutta ehkä syystä... Oon ollu kusipää, mutta pyytäny anteeks!

Kukaan ei oikeestaan voi kertoo millanen oon... Kukaan ei oo rakastanu mua, niin että oisin rakastanut takasin. Lupaisin kaikkeni rakastamalleni, se ois mun maailma ja antaisin kaikkeni, että se ois vierellä, halasi ja rakastais.. Jokaisella on heikkoutensa, mutta toivon että joku joskus herää mun viereltä, hymyilee ja ajattelee, kuinka onnellinen on mun kanssa.....