Tänään se sano, että mä olen tärkeä ihminen ja ainoita jolle se voi oikeesti puhua kaikesta, enkä mä sitä epäilekkään - kaikesta mun asenne- ja tunnevammasuudesta huolimatta. Muttakun kerroin sille tästä, se sano, että haluaa antaa saman luottamisen mahdollisuuden mulle, samalla tavalla kun se luottaa muhun, mutta...
...mutta en mä luota kehenkään, en edes itteeni. En mä puhu ihmisille; ongelmat niellään, eikä kukaan saa tietää kuinka paha on olla, ei saa tietää että on oikeesti haavottuvainen ja kaipaa niin kipeesti huomiota ja läheisyyttä, että jokaiseen kohtaa pienessä mielessä ja kehossa sattuu!
Tuntuu epäreilulta, että vaikka mä olenkin vaikee ja vittumainen, se silti luottaa ja uskoutuu mulle, kaipaa mua ja ois vielä halunnu nähä. Enkä mä pysty samaan, ikuisesti varpaillaan, eikä mitään hyvää voi tapahtua. Kun ei odota, eikä toivo mitään hyvää, ei pety. Hymyilee vaan nätisti, mutta pakenee kauhuun kietoutuneena kun joku oikeesti kerrankin välittäis, kiinnostuis, haluis tietää... . .
Millon tää loppuu?
Millä tästä pääsee pois?