Oli kesäinen sää kun lumihiutaleet satoivat alas puista, ja suuret tähdenlennot täyttivät näkymättömän taivaan. istuimme siinä porukalla yksin metsässä, syöden suuria mansikoita ja hevosia muiden vain katsellessa tapahtuman kulkuja. ei ensimmäisenä tuolloin mieleen olisi juolahtanut suuri eläinten oksennus rutto, joka riuhtoi tuloaan kohti pohjolan aavikoita, tuhannet karhut, koirat, puut, pyramiidit ja irccaajat sulivat kuin pitsapohja tantereelle ja virtasivat kuin suolet ympäri kyliä kylväen rakkautta ja tuhoa lähimpiin alkemisteihin. katse kauneimpaan suuntaan näytti mahdollisuudet pakoon, aika vain oli lopussa.