En osaa oikein selittää sanoin. Ei tuska ole enää niin suuri, että olisin kävelevä itsemurhaehdokas. Mutta ajoittain arpi sielussani tuntuu. Tiedän, Nannan elämä oli vaikea, ja hänen tuska sai päätöksensä helmikuussa 2010. Ei se tieto silti tarkoita, etteikö surevan tuska voisi olla järkyttävän kauhea. Joskus tekisi mieli liittyä Nannan seuraan, mutta ei; jos haluan kunnioittaa Nannan muistoa en voi luovuttaa. Hänkään ei luovuttanut. Olemme sotureita. Olen hänelle sen velvollinen. Kauheinta on muistot hautajaisista; luulin sen olevan askel asian hyväksymistä kohtaan käydä paikalla, mutta surevien tuska sekä kylmä totuus, ettei Nanna sieltä palaa, löi päin naamaa; olin shokissa. Mutta tässä olen, ja tässä tulen olemaan kunnes joku korkeampi tahto päättää että aikani on tullut. Kiitos Nanna! Olit hieno ihminen ja annat mulle edelleen voimia vaikka et olekaan täällä. Muistoasi kunnioittaen, Pontus.
"Meren rantaan käveltiin, kerroit lähteväsi pois
Mä hiljaa itkin, pelkäsin, en irti päästää voinut ois
Kerroit uskovasi unelmaan, joka sinisenä soi
Se uni meidät yhdistää, sen syliin nukahtaaki vois
Lintu nousee siivilleen
Se lentää suoraan siniseen
Valot auringon
Sen laulu katoaa"
"Niin, sinä ompelet sulan kerrallaan
Pieniin siipiin, että lentäisit taas
Ja niin, annat kivun sun surun puuduttaa
Vaikka arvet se jättää
Sun mentävä on"