Sattuipa nyt niin, että tapasin miehen. Tai no, tapasin ja tapasin.. hän lähinnä tuli elämääni ja teki pesän sydämeen. Järkytti koko olemusta, elämää ja tuntui kodilta. Kuin hän olisi aina ollut siinä. Mikä sinällään on minulle täysin uusi kokemus. Se, että joku tuntuu luotettavalta ja läheiseltä, tutulta ja turvalliselta heti ensimmäisestä hetkestä. Hyvällä tavalla outoa. Ikään kuin kaikki maailman pyhät olisi yhdistynyt ja elämästä tuli parempi. Kutsutaan häntä yksinkertaisesti vaikka vain Mieheksi.
Ei niin, että Mies olisi täydellinen. Kaikkea muuta. Hän on hankala ja tekee asioita hyvin merkillisellä tavalla, jota en ymmärrä. Ja jossain vaiheessa päätimme, että olemme "me" emmekä silti ole. Hän on hyvin paljon oma herransa ja minä, jokseenkin luonnostani, haluaisin hänet tähän, mutta sen jo välimatka estää. Mikä lähinnä vituttaa. Meillä on hetkittäin yhteinen matka ja päämäärä, mutta toisaalta minua ahdistaa se, että haluan tuon ihmisen tähän. Nyt. Olemaan ja hengittämään ja riitelemään kanssani. Tai ei hän ikinä riitele, minä riitelen. Hän lähinnä on niin zen, että sekin vituttaa. Vaikkei oikeasti vituta vaan minä pidän siitäkin hänessä. Hyvin kovin paljon.
Minun ongelmani on kuitenkin se, että minusta on liian helppo pitää. Näin on aina ollut. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta niin vain on. Minuun ihastutaan helposti. Ja minä en oikeastaan välitä ketä satutan, mikä ei ole hyvä tapa. Joten kun ystävystyin erään henkilön kanssa, kutsutaan häntä sitten vaikka Pojaksi, huomasin, että hän alkoi pian lähettämään signaaleja, että haluaisi paljon enemmän. Hän halusi ihmissuhteen ja lapsia ja talon, jossa on valkoinen aita. Ja Poika on suloinen, varmasti joku saa hänestä hyvän kumppanin, mutta se en ole minä. Joten kävimme "keskustelun" läpi sen seitsemän kertaa. Lopulta hän taisi asian ymmärtää vasta kun kävimme Miehen kanssa hänen luonaan. Epäilisin näin.
Viime yönä juttelin ensimmäistä kertaa Pojan kanssa muutamaan viikkoon, ja pyysin anteeksi. Anteeksi sitä, että satutin häntä ja tein sen tietoisesti. Ja oikeastaan toivon vilpittömästi, että jollain tasolla ystävyys jatkuu. Tiedä sitten sitä. Hänestähän se on kiinni. Miestä asia lähinnä huvittaa; tuo hänen itsevarmuutensa on ärsyttävää mutta samalla viehättävää. Voiko toiseen addiktoitua? Nähtävästi voi.
Minun pitäisi käydä tämä sama "keskustelu" nyt muutaman muunkin kanssa. Mikä on jokseenkin ahdistavaa. Pikku hiljaa alan ymmärtää, ettei miehet ja naiset voi olla ystäviä ennen kuin pelisäännöt tehdään selväksi. Ilmeisesti taustalla todellakin on agenda, joka on selvitettävä, ennen kuin ystävyys voi platonisesti rakentua. Mikä vittu miehiä vaivaa?!
En tiedä. En todellakaan tiedä. Elämä on outoa. Ja sydän haluaa mitä sydän haluaa.