IRC-Galleria

Tässä teille psygedeliaa, tässä teille:

http://areena.yle.fi/audio/1301379513648

Enää kuus päivää

niin olisi ollut tänä aamuna enemmän haastetta munien etsinnässä.

viinilasi kädessään, hän mietti, että tokkopa edes ruhtinatar, koreassa puvussaan linnansa saleissa, voisi tuntea oloaa paremmaksi.
Olihan kesä, ilta-auringon viimeiset säteet tulvivat parvekkeen ikkunan läpi, ja vienon hymyn sai karehtimaan se yksinkertainen ajatus,

että saisi tähänkin lyhyeen tuokiokuvaan jonkinlaisen lopetuksen. Tosin ei, kuten ei juuri koskaan, mutta kyllä minä vielä ajatukseni kesytän, ja selvitän, että mikä erottaa ruustinnan ja palvelustytön. Jos nyt sitten mikään muu kuin salin ja keittiön välinen ovi

Harmittaa ettei tasta seikkalijasta kirjoiteta kuin Mikael Karvajalasta. Mutta ehka ei, kun han ei alaltaan liikahda.

Pitaisi kirjoitta englanniksi, silloin kun ei ole kaikkia tarvittavia kirjaimia.

Jos mulla olis maa, kehittäisin sen asevoimat muilla polttoaineilla toimiviksi, ja vähentäisin öljyn tarpeen alle minimiin. Ja sitten, kun öljy on tosi kallista, yksinkertaisesti valloitan kaikki muut maat. Kjäh.

Alex: Siis mun isähän tekee hommia [saksan] armeijalle, ja oli just mukana projektissa jossa kehiteltiin biopolttoaineella toimivaa mitälie.

Hö.

Mutta mitä uutta huomasin, on, että olen paljon sosiaalisempi in english. Jos pitää lähestyä vaikka suomalaistakin tyyppiä, aloitusrepliikin muodostaminen suomeksi saattaa olla sulaa mahdottomuutta, mutta englanniksi sujuu ilman ajattelua. Saksaksi olen tietty töykeä ja mauton, koska käytän niitä sanoja mitä on, ja paljonhan niitä ei ole.

Tämä tietenkin viittaa siihen, miten en tuota aloitetta juuri tee. Sitten istun yksin kylmenevässä kämpässäni ja mietin miten yyyyyyyyksin oon. Oikeasti tietenkään en ole yksin, löytyi jopa se kakku-ystävä mitä kaipailin. Ja onhan aina kirjallisuus, omat aivot joita selailla sekä lauma randomeja internetissä.

Mutten haluaisi pureskella kynsiäni kotosalla, miettien että uskaltaako tuollekin sanoa, että hei, näytätä mukavalta tyypiltä, vaihdetaanko ajatuksia. Ensinnäkin kehittelen aina pitkällisen selityksen sille, miksi otan yhteyttä, ja toisekseen en silti ota yhteyttä.

Mikä on hassua, sillä minä olen aina rakastanut ihmisten tekemiä aloitteita. Minusta on mukavaa, kun joku tulee juttelemaan, siis varsinaisesti aiheesta (eli ei siitä miten tarvii rahaa tai miten vittu näytän oudolta). Olenko siis näin pidättyväinen, koska maailma on aina vastannut yhteydenottoyrityksiini penseästi, epäluuloisesti? Vai palaako kaikki tarpeeseeni kontrolloida ja tietää ennen tekoa miten se tulee sujumaan.

Vuosi vuodelta palaan samaa ajatukseen; pitäisi päättää joka viikko tehdä tuttavuutta jonkun randomin kanssa.
Olen oppinut niin paljon sosiaalisemmaksi, että kai jonain päivänä.
Siihen asti, kiitos kun sinä otit yhteyttä. Minä pidän sen kanavan kyllä auki.

Hän ei ollut koskaan käynyt Kittilää alempana.

Hän uskoi jo sillä."

Pitäisi ainakin. Semmoisen, mikä sopii bundes-takkiin ja suikkaan ja leipä(mikä kaasunaamari)laukkuun.

Ihmiset, ja muut ihmiset. Ärsyttää kun ne tulee kertomaan olevansa uteliaita ja haluavansa tietää olenko armeijassa vai onko tämä Mode. Keskeyttävät ajatuksen, ja sisäänpäinkääntyneenä ihmisvihaajana kestää aina jonkin aikaa toipua näistä hyökkäyksistä. Niistä pikkumulkeroista jotka alkoivat lopulta, kun muuhun eivät pystyneet, puhua rumia, en aio edes mainita. Hykertelen vaan, tietäen että suuri luuta lakaisisi nekin.

Kaikesta huolimatta pysähdyn kotimatkalla kysymään entisellä bussipysäkillä seisoskelevalta naiselta, odottaako hän bussia, ja kertomaan, että pysäkki on siirretty noin kahdenkymmenen metrin päähän.

Ja kun minä sanon, että käsittämättömän hyvää, se on sitten muuten kuninkaitten safkaa.

Ja mikäkö kyrsii? No kun tein about kahdeksan hengen kakun (ts. kahdeksan saisi palasen) ja meitä on kaksi joille tarjota.

Olis kiva jos olis lähellä tuttuja joita voisi randomisti pyytää käymään kun innostun liikaa leipomaan.

Nim. merk. mistä nämä kymmenkunta pizzaa tulivat.