IRC-Galleria

Meillä yhdyskunnan toinen osapuoli vie roskat. Sille on erinäisiä syitä, mm. se, että hän poistuu kämpästä useammin. Harvemmin myönnetty syy on se, että minä varmaan useimmiten toisin roskakatoksesta enemmän takaisin, kuin mitä sinne vien.

Eilen satuin kuitenkin paikalle. Ja mikä aarreaitta paperiroskapinomme onkaan: mukaan lähti parisataa arkkia (karkea arvio) valkeaa ja vihreää täysin käyttämätöntä A4-paperia, tuplaten kyseisiä värejä koossa A5, pinon verran "Bestellschein"-lomakkeita (käyvät suoraan esim kauppalistoiksi, toisaalta toinen puoli on tyhjä), käyttämätön muistilehtiö, Italian matkaopas vuodelta liira ja 60 (täysin aikansa elänyt, saksaksi tietysti, mutta Italiasta innostunut äitini, joka on taas uusio-opiskelemassa saksaa voi hyvinkin käydä käyttäjästä) sekä Weltatlas, jollaisia taloudessa on jo kaksi, mutta jonka voinkin siksi käyttää askarteluun.

Joulukorttitarpeet siis löytyivät (ja minä kun mietin jo ostamista, pyh), paperia riittää seuraavaan löytöön asti ja mikä oleellisinta, maailma pelastuu.

Roskakatoksesta ei ilmeisesti tosin saisi mitään hakea, eli piti tehdä se hamstraus kuin kautta rantain. Mikä on harmillista - tuo pino tyhjennetään aika ajoin, joten sinne jäi varmasti vielä sitä sun tätä käyttökelposta tästä lastista. Enkä käy tarpeeksi usein, ääh.

Aina ärsyttää, kun jää jotain käyttökelposta käyttämättä, kun joku roskistaa sen. Tulis kunnon lama ja katovuodet ja sota vielä päälle, niin tavaran arvo nousisi takaisin omalle tasolleen... toisaalta, sitten ei olisi minulle, mitä hakea.

Puolisoni on tosin jokseenkin harmissaan hamsteriluonnostani. On tosin sallinut jonkinasteisen keräilyn, kunhan kaikki mahtuu jonnekin, ja esim. laatikoiden ja ämpärien kohdalla edellinen käytetään enne kuin tuon uuden töistä.

Ps. Tuossa karttakirjassa on yhdellä sivulla maailman lippuja. Juuri pääsin sanomasta, että ensimmäinen Joulu kotoa poissa, kaikki traditionaaliset koristeet yms. joita kaipaa... meillä on siis isäni ja minun tekemä lippuketju maailman lipuista - jonka voin nyt replikoida, hieman pienemmässä mittakaavassa tosin.

Olen juonut parina päivänä nyt pari litraa maitoa. Ilmeisesti kalsiumia ei saapunut vatsalaukkuuni tarpeeksi, ja nyt keho ilmoitti, että jos sitä maitoa ei saada, loppuu myös palvelu.

En ole juonut maitoa juuri lainkaan pariin vuoteen.

Ulkomailla minun iskee jokin primitiivinen pelko maitoa ja munia kohtaan - kumpaakaan ei mene raakana tai pelkälleen. Maitoa olen saanut sisääni kaakaon kanssa, ja muroissa, mutta luonnollisesti vain pieniä määriä.

Nyt olen tarttumassa maitolasiin vesilasia hanakammin.

Maito muuten maksaa lähikaupassamma 57snt litra, jos joku haluaa vertailla. Siis, aito maito, 3,5 prosenttia rasvaa. Kevytmaito (0,1pros vesilitku) taitaa olla 51snt litralta.

Kevytmaito on paholaisesta, mutta ei tätä täysmaitoakaan ihan helposti uppoa. Tuntuu oikein, miten juo kermaa. Nyt kun saisi piimää... vatkaisin sitä ensin sähkövatkaimella kuohkeaksi, ja sitten joisin litra toisensa jälkeen...

Minulla on ajoittain (yleensä maitobileiden jälkeen) oireita laktoosi-intoleranssista. Nyt jopa ne ovat hellittäneet. Yritän selittää tätä itselleni - mikä voisi ruokavaliossani, elintavoissani tai kehossani yhtäkkiä auttaa hyväksymään maitosokerin?

Maitolasien pesussa on suuri työ. Niitä kun ei voi käyttää koko päivää/viikkoa, kuten vesilasia. No, voi, jos huuhtelee aina käytön jälkeen, tai jos söilyttää lasiakin jääkaapissa. Muuten en ota riskiä - ihan niin sopeutunut tähän maahan en ole.

Puuro on se toinen, mihin on tullut himo. Iltaruuan jälkeenkin tulee välillä keiteltyä, on vaan joku hillitön tarve sille vilja-annokselle. Tai mille lieneekään. Joskus kuukausia sitten söin banaaneja kilokaupalla.

Että se niistä epäterveellisistä mielihaluista, vaikka uppopaistetut ranskalaiset kyllä kelpaa...

Laitoin keittoon porkkanat kuorineen. Ei huomaa, paitsi jos oikein maistelee ja yrittää huomata. Säästyi siinä kuorimisen vaivalta, ei tullut heitettyä hyviä vitamiineja roskiin ja tulihan sitä keittoakin sitten niiden kuorien verran enemmän.

Yöllä on satanut vähäsen lunta.

Katastrofeja odotellessa.

Olen puolueellinen, mutta minusta on silmiinpistävää, miten ohimennen Marikki-wikipediasivulla mainitaan Alva. Jos nyt edes mainitaan.

Pormestarinna ja Alva (Kesäkummun kotiapulainen) iskevät silmänsä samaan, viimeiseen, loheen kalamestarin luona. Pormestarinna vaatii sitä itselleen, lopulta sanoin:
- Tiedättekö te, kuka minä olen.
Alva vastaa tietävänsä, mutta esittää vastaan saman kysymyksen. Pormestarinna kieltää, kun ei tunne. Alva valottaa:
- Minä olen se, joka vie tämän lohen mukanaan kotiin.

Kuuntelen Turun Radion väittelykisaa. On hyviä, ja on huonoja. Tässä osassa http://areena.yle.fi/audio/1318417421779 puolivälissä tuli seuraava kömmähdys todeksi:

Puolustava joukkue totesi, että
Ihmiskunta tekee itsemurhaa, koska väestönkasvusta ei huolehdita, eli ei rajoiteta ihmisten määrää, vaikka meitä on jo liikaa.
Ihmiskunta tekee itsemurhaa, koska sotateollisuus on suositunpaa kuin lääketeollisuus, ja se tappaa paljon ihmisiä

Siis he väittävät, että se on itsemurhaista, että ihmisiä on liikaa, ja myös se on itsemurhaista, että niiden ihmisten määrää vähennetään?

Toisessa väittelyssä, "menneisyys mukana matkaa" tms. väite kumottiin sillä, että aikanaan maailmankaikkeus tuhoutuu, ja syntyy jotain uutta, jolloin menneisyyttä ei yksinkertaisesti ole. Siinä alkuhetkessä, jossa vanha katoaa ja uusi alkaa, menneisyyttä ei enää ole. Tämä oli minusta aika näppärä heitto.

Rakastan väittelyä, varsinkin silloin kun olen oikeassa. Eniten ärsyttää henkilöt, joilla on henkistä pääomaa yms. mutta ne lankeaa "se ja se sanoi näin" -tyyppisiin perusteluihin ynnä muihin täysin kelpaamattomiin väitöksen tukiin.

Lapsuudenkodissa on aina niin mukavaa, kun kaikesta väännetään kuvainnollista kättä. Niin, lihaista kättä vääntäessä en voita edes nuorinta sisaruksistani, veikkaan ma. Vanhempani ovat hermoromahduksen partaalla kaikesta siitä suukovusta, mitä meillä on, mutta meistä asia ei koskaan ole ollut ongelma. Asioista keskustellaan, ja paras perustelija voittaa. Nyt, kun asun vain yhden hengen kanssa, ei ole yhtään niin kivaa. Väittelyä ei tule juuri koskaan, ja se menee sitten aina yhteisen sävelen etsimiseen yms. Kavereidenkaan kanssa ei tule väiteltyä, pitää säilyttää välit.

Mitä pahaa siinä on, jos sisar ja veli, täysi-ikäisinä ja täysivaltaisina yhteiskunnan jäseninä, menevät naimisiin?

Jälkikasvu voi sitten olla ongelmien edessä, toki. Muta ei välttämättä, ja suomalaiset ovat kansana muutenkin niin sisäsiittoisia, että eipä tuo rikka rokassa haitanne.

Jos sisarukset eivät saa saada lapsia (tai homot), koska lasten oikeudet, niin miksi sitten juopot, uskovaiset, riski-iän saavuttaneet tai persut saa? Eikö kaikki lapset tulisi tuottaa koeputkissa parhailla geenipareilla, ja kasvattaa laitoksissa?

Ps. Mitä tänään syötäisiin? Tein kasviskeiton, en soseuta, kun sitten se kaipaa kermaa tai juustoa, mutta nyt alkaa ideavarasto olla tyhjä.En vaan keksi ruokalajia huomiseksi, uuniruokaa ei saa olla...

Tämä järkytti. Minä en syö minkään väristä lihaa tuota puoltatoista kiloa, en edes kuukaudessa. Enkä nyt tahdo elvistellä kasvisruuillani, tai tuomita lihan syömistä, mutta kyllä tuo minusta huima määrä on. Miten sen edes saa kulumaan... Jos minulle maanantaina laitettaisiin puolentoista kilon köntti sikanautaa jääkaappiin, niin vaikka kuinka vuoleskelisin joka ruualla, ei se kyllä syödyksi tulisi.

Paitsi nyt, kun talvi tuli, enkä viitsi laittaa asunnon lämmitystä päälle, keho vaatii proteiinia saadakseen vartalon lämpimäksi. Mutta ei silti noin paljon... syön ehkä puoli kiloa, kun oikein ahdan.

Töissä se tulee syötyä, kun siellä on ilmainen lounas, enkä oikein ole liharuuan valmistaja. Laiska siihen, ja raaka liha ällöttää. Mutta töissä ikävää on hiilihydraattien suuri määrä ja heikko laatu. Kaiken pitää olla niin öklövalkeaa että miten sitä söisi. Saa sillä vatsan täyteen, mutta jotenkin harmittaa aina, kun ei ole vaihtoehtoa. Tänään söin ruusukaalia sitten. Joskus on parsakaalia, joskus porkkanaa. Useimmiten pussiperunamuusia, silmiä häikäisevää riisiä ja sitä valkeaa pastaa. Samalla työllä soisi kaiken tummana.

Mutkun asiakkaat ei tykkää. Huoh. Pääseehän elämästä läpi kyllä hiilihydraatti-punaliha-dietiilläkin.

Yle otti kantaa:
http://areena.yle.fi/video/1321388740931

Laita kuunteluun myös alivaltiosihteerin viikon sketsi karppauksesta.

Ps. Vaan on se hienoa, että suomen valtion yleisradio painottaa koko ohjelman ajan, miten kaikki koulujen keittiöissä työskentelevät henkilöt ovat naisia. Suomalaiseen puhekulttuuriin ei enää edes kunnolla istu "keittäjätär", mutta YLE sitä kyllä viljelee kuin karppaava lähiluomuilija porkkanaa. Ja tästäkö pitäisi mediamaksu maksaa...

Kaikki tuntevat varmaan jo huippuharrastus postcrossingin (www.postcrossing.com), jossa lähetetään kortti koneen arpomalle toiselle käyttäjälle, ja kun se on mennyt perille, menee oma osoitteesi jonoon, että saat sitten aikanaan kortin joltain satunnaiselta käyttäjältä.

Huippukivaa jne. Jotta kortiti kuitenkaan eivät olisi ihan yhtä randomeja kuin yhteydet, voit profiilissasi toivoa tietynlaisia kortteja. Minulla on luonnollisesti pitkä, yksityiskohtainen ja erikoinen lista täynnä juttuja, joista suurin käyttäjistä ei ole koskaan kuullutkaan. Yksi kohta toivottaa tervetulleeksi alastonkuvat.

Niitä tulee säännöllisesti, enimmkseen alastonmaalauksia, jonkin verran erilaisia hämyisiä nakukortteja, ja muutama huumorikortti.

Yllättävän yleisesti toivotaan homoerotiikkaa. Tällaisia kortteja on vaikea löytää, minulla on tällä hetkellä varastossa yksi kirpparilöytö, mutta jossain kun olisi vaikka ilmaiskortteja, hamsteri iskisi takuulla.

Tänään siis sain homokortin. Kaksi alastonta miestä suutelee mustavalkoisessa kuvassa. En varmaan koskaan lakkaa kertomasta tästä.

Taitaa suomessakin näkyä telkkarissa ihan nimellä Monk.

Los Angelesin kadut olivat hukkua roskiin roskakuskien lakon vuoksi. Kaduille nousi aina vaan korkeampia röykkiöitä haisevia muovikasseja täynnä ruuantähteitä, pakkauksia ja mitä nyt ihmiset pois heittävätkään.

Rotat villiintyivät, samoin poliitikot.

Ja mitä tekee kansa? Odottaa, että ne siellä ylhäällä selvittää asian. Ja jatkaa roskaamista ihan samaan malliin kuin ennen. Syötävää ruokaa heitetään yhä pois, kulutus pysyy huipussaan, kukaan ei pyri valitsemaan vähäpakkauksista pakettia, roskia ei lajitella, ei litistetä ennen säkittämistä eikä pakata tiiviisti. Pikaruuan saa yhä samalla jättipakkauksella.

Kellekään ei tunnu edes tulevan pieneen mieleen, että tähän jätteen määrään voi jokainen ihan itse vaikuttaa.

Roskakuskit on tietty tyytväisiä, vaatimuksethan saavat mukavasti pontta yleisestä kaaoksesta.

Mutta että kellekään ei tule edes mieleen ehdottaa, että mitäs jos yhteistuumin pienennetään roskavuoren kertymistä.

Olen oppinut kirkumaan aika myöhäisellä iällä. Oppinut, en tietoisesti, mutta alitajuisen tarpeen takia.

Muistan lapsuudestani kolme kirkumistilannetta, joissa en osannut äänellä oikein.

1. Noin seitsenvuotiaana minua viisi vuotta vanhempi tyttö kirkui nähdessään hämähäkin navetan parvella. Yritin ymmärtää miksi, ja kirkua teeskennellen mukana. En silloinkaan ollut mikään hämisten ylin ystävä, mutta kun karvajalalla on koko vähemmän kuin kenkäni pohja, ei sitä kirkumalla kohdata.

2. Ala-asteella kävin partiossa viikottain. Odotimme ryhmäni kanssa valvojia, yläaste/lukioikäisiä tyttöjä, partiokolon edessä. Niiden saapuessa koko lauma juoksi kirkuen kimppuun. Seisoin sivussa odottamassa sisälle pääsyä, enkä osallistunut tuohon yleiseen tervehdykseen. Mietin asiaa silloin monet illat, enkä kyennyt ymmärtämään toisten käytöstä.

3. Menin noin kymmenvuotiaana lintsillä vähingossa pikajunaan. Kauhusta kankeana puristaessani turvakaarta ihmettelin, miten kukaan voi siellä kirkua. Koetin kyllä, mutta minusta ei peloltani kyllä irronnut juuri pihinää kummempaa. Ja sitten vielä toinen kierros...

Ääntä minusta on kyllä halutessani lähtenyt. Esitelmiä pitäessäni ei, mutta näytellessä tarvittaessa. Omaani puolustaessa olen hyvin äänekäs, ja kassallakin se ääni löytyy aina hetken harjoittelun jälkeen.

Ylenmääräinen minun silmissäni turha kirkuminen ei oikein onnistu. Vieläkin sähkähtäessäni olen lähinnä hiljaa (mitä iloa siitä kirkumisesta olisi, monsterihan löytäisi minut helpommin, ei, paras olla hipihiljaa), kukaan henkilö ei saa minua kirkumaan (ehkä joskus solvauksia, mutta fanittaja en ole. Jos auton perässä juostaan, silloin juostaan ja jätetään energian tuhlaaminen kirkumalla pois) ja huvipuistoissa olen yhä hiljaa.

Vaaratilanteessa saatan kirkua varoituksen, ja kylmät kädet vartalolla saavat kirkumaan, mutta minä huudan, täyhään, kiljun, karjun ja muutenkin mekastan hyvin tahdonalaisesti, ja harvoin.

Enkä kestä kirkumista. Erityisesti pikkulasten suusta nousenva kirkuna saa niskavillat pystyyn. Kirkuna, joka päättyy nauruun, on jotain niin kummallista...

Äänimaailma on kuitenkin lopulta noussut osaksi minunkin repertuaariani. Ehkä tunsin syyllisyyttä, tai joukkoon kuulumattomuutta, niin vahvasti ollessani hiljaa muiden kirkuessa, että aivot omia aikojaan opettivat minut kirkumaan.

http://areena.yle.fi/audio/1320398052037

Aristoteleen kantapää on niin oivallista kielen kukintaa, ettei sitä voi sanoin kuvata.

Jos tämän jakson heraldiikka-osio ei jostain syystä kiinnosta, etsi toinen jakso.