IRC-Galleria

Olen huomannut, että vaikka ihmiset särkisivät sydämensä kuinka pahasti ihmissuhteissaan, he
ovat silti aina kiitollisia virheistään ja tuskastaan, koska se on kasvattanut heitä ja tehnyt heistä vahvempia. Minä en ymmärrä tätä. Tottakai minäkin olen vahvempi koettuani kaikki ne suhteet, joissa olen saanut siipeeni tai epäonnistunut. Toisinaan joudun ponnistelemaan enemmän ollakseni onnellisempi kuin toisinaan.

Minä en vain usko, että voin pitää niitä arvokkaina kokemuksina. Onko se sen arvoista itkeä silmät päästä sekä silloin kun on jätetty sekä toisen puolesta silloin kun jättää? Onko se hieno tunne kun kaikelta putoaa pohja, ja tietää, että kaikki täytyy yrittää ja aloittaa uudestaan alusta jonkun toisen kanssa, kun on luullut, että oltiin vakavalla pohjalla? Enkä voi sanoa, että se masennus on sellaista, mitä haluan kokea. Tuska on henkisesti välillä niin kova, että se tuntuu fyysiseltä. Onko se sitten hienoa sanoa, että saa sanoa, että on vahva ja elämää nähnyt, vasta kun on kärsinyt niistä tapahtumista, joista jää ikuiset arvet?

"En kadu ketään niistä joita syliini suljin, heitä sentään rakastin" en kadu sitä että yhtienen aika on ollut, mutta ikävät jälkiseuraukset olisin halunnut jättää kokematta. Enhän minä silloin olisi oppinut mitään! No en todellakaan. En olisi tiennyt mitään siitä, millaista tuskaa voin auheuttaa toiselle ihmiselle, en olisi oppinut kuinka maailma voi romahtaa, en olisi tuntenut hengenahdistusta, pahoinvointia tai unettomuutta. Silloinkin, kun sai unta, unet toivat mieleen utopioita siitä, miten asiat olisivat voineet mennä ja kurkkua kuristi herätessäkin. Joten jos tämä tarkoittaa sitä, mitä me menetämme, niin miksi ihmeessä olemme niin ylpeitä kokemuksistamme? Miksi ihmeessä on niin hienoa olla ollut sellaisessa tilanteessa, josta ei näy ulospääsyä, joka katkeroittaa, repii ja hajottaa?

Minä luulen, että kaikki tämä kokemus/vahvistus-psyykkaus on meidän tapamme sulkea silmämme siltä, että ensi kerralla voi käydä samoin. Koska meidän täytyy jatkaa yrittämistä ja koota itsemme ollaksemme onnellisia, vakuutamme itsellemme, että vahvistuimme. Mutta onko se vahvuutta, että olemme epävarmempai, kyynisempiä ja katkerampia? Ja jokainen ihminen, joka lukee tämän tulee todennäköisesti sanomaan minulle, että en selvästi ole kokenut mitään tai vahvistunut, mutta olenko minä niin naiivi, jos en halua kokea sitä tuskaa? Silti se on koettava silloin, kun on pakko siirtyä eteenpäin. Enkä minä näe siinä kasvamiskokemuksessa mitään hienoa.