IRC-Galleria

”Kiitos käynnistä! Tervetuloa uudelleen.”

Katsoin kuittia ironisesti… Tulisin kyllä uudelleenkin, mutta en saman eläimen kanssa enää koskaan. En selittele, vaikka osatotuuden sanoinkin lääkärille, joka toimenpiteen hoiti. Allergiaa perheessä on ja elämäntilanne sellainen… Näitähän maailmassa riittää…

Tuntuu pahalta ja niin kuuluukinÂ…

”Vanha, sairas, raihnainen?” Ei, ei mitään niistä… ”Asia on sitten mietitty?” Nyökkäsin, koska sehän oli totta. Asiaa on mietitty, en vain ajatellut sen tulevan näin pian ja olevan näin vaikea…

Sattuu ja itkettää…

Kun pyydystin sen kuljetuskopasta syliini, en vielä osannut edes odottaa tällaisia tuntemuksia. Rauhoituspiikin laittaminenkin sujui vaivatta ja alkoi vaikuttaa nopeasti. Silittelin kaitaisia kasvoja, kaarevaa selkää ja sieviä, tiiviitä tassuja. Kumarruin lähemmäs hoitopöydälle ja kosketin poskella pehmeää turkkia. Kyselin tyhmiä äidiltä viedäkseni ajatukset pois…

”Annan vielä tuon lopun nukutusaineen ja antaa sen vaikuttaa muutaman minuutin.” Lääkäri toi ruiskut, pelit ja vehkeet jo valmiiksi odottamaan.

Annoin käden liikkua karvaa myöten. Katsoin vielä korvat ja äiti kyseli kummissaan, että vieläkö niitä putsailla pitää… Seisominen tuntui vaikealta. Kumarruin nojaamaan kyynärpäitten varaan hoitopöytää vasten ja silittelin siinä silmät auki nukkuvaa kaunokaista. Ensimmäinen märkä kyynel tipahti hoitopöydän kumiseen pintaan. Tunsin voimattomuutta tietäen, ettei se olisi ainut tälle päivälle…

Lääkärillä tuntui olevan kiire. Aika meni kyllä nopeasti, mutta niin pikaisia olivat lääkärin huoneessa käynnit, että aika tuntui seisovan. Pyhien jälkeiset arkipäivät… Varovasti ja ohimennen lääkäri kysyi aina piipahtaessaan tahdoinko olla välttämättä mukana toimenpiteen aikana. Kolmannella kerralla saamatta vieläkään vastausta, hän sanoi parhaaksi mennä ulkopuolelle siksi aikaa.

Annoin käden käväistä vielä hyvästelemässä pehmoisen turkin. Tuli tyhjä olo, kun astuin takaisin odotusaulaan. En edes muista matkaa huoneesta tuolille. Pääsin keskittymään muiden eläimiin. Olin huolissani pienestä terrieristä, jolla oli paha virtsatietulehdus. Se pääsi röntgeniin… Toivottavasti paranee.

Lääkäri tuli hoitohuoneesta, vinkkasi minut vastaanottoon ja antoi laskun. Etsin lompakosta turtunein sormin kortin, jonka annoin puolihuolimattomasti hänelle. Kortinlukija raksutteli totuttuun tapaansa erittäin hitaasti ja ehdin silmäillä laskua. Kynää pyöritellen yritin viedä taas ajatuksen pois koko asiasta, mutta eihän se enää onnistunut. Pyöräytin sumein silmin jotain kuittiin.

”No niin, eipä siinä enää mitään. Hyvää uutta vuotta!” Käännyin pää painettuna poispäin ja nostin kantokopan lattialta. Se tuntui kovin painavalta. Kyyneleet virtasivat pitkin poskia etsiessäni ovea ulos.

Tunsin värinän rintaani vasten. Tunnistin soittoäänen, mutten halunnut vastata. En voisi puhua nyt. Kauppaankaan en tahtonut. Jäin autoon tuijottamaan laskua näkemättä kuitenkaan sitä.

Tulin kotiin. Riisuin. Istuin. Olin. Kyyneleet valuivat. ”Äiti, mikä sinulla on?” ”Äiti?” ”Äiti, en minä voi auttaa sinua, jos sinä et kerro…”

Ei ole enää mitään kerrottavaa…

Nuku rauhassa, pikkuinenÂ…