IRC-Galleria

NYT AKKA UNOHA!!

Tuli. Vaikken halunnu.

Elämäänsä väsynyt. Tai oloonsa tällä hetkellä. Ei ehkä elämään.

Johan se oli jo kerran sanottu ettei enää.
Ja siltikin. Ja taas se sama katkera tilanne.
Sitä on yksin. Ihan yksin. Yksin yksinäinen.

Josko tästä nyt jo oppis, että NYT ei enää.
Ikinä.
Me sanottiin, että ei saa sanoa IKINÄ.
Ei se kuiteka toimi.
Ikinä-sana.
Mut jos ny ei kuites enää ihan lähielämässä ainakaan.

Mikä ei tapa, vahvistaa.

Ja paksukuorisinkaan ei pääse suojaan itseltään.
Ihan sama kasvattaa kilpeä itsensä ympärille, koska ite sitä kuites itteään eniten satuttaa.
Näin se vaan on. Sanoo vanha ja viisas kokemuksen syvä rintaääni.

Hyvä.

Tarkotus selvis. Elämän, tai siis ainakin sen aikaisemman elämän loppumisen tarkotus.

Niinhän se vaan ny yksinkertaisesti on, että on pakko sulkea ovia, että voi avata uusia. Tai ainakin astua sinne toiselle puolelle ja laittaa se hyttysverkko-ovi siihen väliin. Se sillä, että ite voi katsella maailmaa uusin silmin ja silti voi olla yhteydessä siihen vanhaan. Vaikka se sattuukin. Mutta eipä sinne enää pääse. On se hyttysovi siinä tiellä. Enkä sinne kuites taida tahtoakaan.

Uusi elämä. Vanhat kujeet. Hi.

Sopimus tuli si allekirjotettua tännään!
Pian se akka asuu si ulkomailla. Kissat myös.

... tai särkyy tai särähtää sirpaleiksi.

Elämä loppuu. Hetkellisesti. Arkirutiinit pyörii, mutta sisus itkee verta. Kyyneleitä.

Rakkaus. Ei se loppunut. Milloinkaan. Ei lopu.

Kaikella on tarkoitus. Myös tällä. Mikä se si on? Kun sen vielä joku mulle kykenis kertomaan. Ei enää yhtään uutta ihmissuhdetta. IKINÄ! Ei niistä mene kuin rikki.

Sitä paitsi, mun sydämessä ei ole tilaa kellekään uudelle. Vanha asuu siellä edelleen. Vielä pitkän aikaa. Ehkäpä ikuisesti.

Miksi aina pitää sattua? Koska elämä antais oikeasti olla onnellinen, ainakin vähän enemmän aikaa kun sen pienen hetken? Käykö niin koskaan?

Liian väsynyt. Miten ihmislapsella voi riittää näin paljon kyyneleitä? Eikö kyyneleet lopu koskaan?

Ite päätökseni tein. Paree opetella elään sen kanssa.
Kiitos elämä. Onnistuit taas kerran voittamaan tän akan. Piste.

Ylihuomenna, eli siis kun yön jaksaa nukkua ni huomenna. Niinku huomenna voi sanoa huomenna, ja ylihuomenna voi sannoo että tännään!!

Superia!

... pidennystilaus matkassa...

Jospa jotain väriäkin sekaan. Pian jo halluis.

Viikonloppu, eikä mitään tekemistä. Tai paljonkin, mutta kuppilaan ois halu, muttei kykeneväisyyttä, ehkä.

Ja lopettaa... Nestepaaston. Vanhaks sitä on tullu, kun ei kykene itsekuria pitään.

Edelleenkään Oulun suunnalta, ei mitään.

Ei kuulu mun hyveisiin kärsivällisyys! Onpa sitä kuiteki joutunu tässä männä vuoden aikana opetteleen, joten pitäs se nyt jo hallita. Maltilla odottaminen...

Duunihakemuksen viimonen jättöpäivä oli perjantaina. Eli eikö sieltä kaiken järjen mukaan olis jo ny pitäny kuulua, varsinkin kun siinä luki että työt alkaa heinäkuun aikana. Nyt mennään jo kolmannessa päivässä...
Tai si mä vaan kuulun niihin; "kiitos, mutta valintamme ei valitettavasti osunut teihin"...

Hittoako sitä surkkuileen kun kuiteki on makeessa duunissa koko ajan. Harmi vaan, että tää työ on 700km Oulusta etelään...

Viime vkolla 40h ylkässä. Ja nestepaastonkin si päätin alottaa. Lauantaina ystävien häät ja halluun mahtua siihen hameeseen. Just siihen. Saatanpa mahtua nytteki, mutta kun ei voi tietää kun kyseinen vaatekappale roikkuu muden kaapissa maakunnissa. Perjantaina sen saan, ja tukkalääkäriinkin pääsee! Ihqua!

Voisko se soitto ny tulla..?

... plaa plaa...
Kärsimys lisää tunteita, mut liika on aina liikaa.
Kiukkupäivä, liikaa välimatkaa, ahistaa ja ihan sama.

Ikävä on, mut minkäs voit..?! Heh. Elä siinä vaan.

Tack och ädjö.