IRC-Galleria

Ensimmäinen yö ilman ystävää...

Jari lähti just töihin, nyt täällä on vain minä ja tyhjyys...

Mulla on niin kylmä.

Turvatonta, kylmä ja yksinäistä...

Hoivaa minua. Anna päivittäin hyvää ruokaa ja raikasta vettä ja pala puhdasta luontoa. Ethän palkitse vilpitöntä uskollisuuttani lyömällä minua? Vaikka oletkin töistä väsynyt älä hermostuksissasi potki minua, älä huuda minulle sillä kuuloni on herkkä. Suojaa minua kesän paahteilta ja talven viimoilta. Anna minun olla luonasi, sillä ikävöin sinua jokaisena hetkenä kun olet poissa luotani. Ethän anna elämäni olla pelkkää odotusta ja pettymystä, sillä elän vain sinulle. Ethän vaadi minulta sellaista, mitä en ymmärrä, sillä teen kaiken voitavani. Onhan minulla sydän vilpitön! Kuuntele kun puhun sinulle omalla kielelläni. Kun voimani ovat lopussa, päästä minut lepoon tuskattomalla tavalla. Amen.

Koda (Grott Ellison) 01.04.06-28.08.08


Sinua ikuisesti rakastaen yksinäisyydestä kärsien.

Ikinä en sinua unohda, mamman oma manteli silmä.

Niin vaikeni ääni tassujen,
sammui liekki suuren sydämen.
Jätti surun suuren, aivan valtavan,
sisintä hiljaa kuin riipien kalvavan.
Ei enää virkaa talutushihnalla,
ei lämmittäjää kylmillä varpailla.
Poissa katse tummien silmien,
ja se haukku, sitä enää kuule en.

Jäi jäljelle vain irtokarvat,
sydämeen suuret avohaavat.
Ja ne repaleiset takin vuoret,
kaikki ne revityt lelut, puun kuoret...

Vaan jokainen karva, tahra tai parsittu paita,
Jokainen on yksi kaunis muisto,
hetki täynnä elämää,
niitä muistellen en koskaan yksin jää.

Älä itke, vaikket näe syksyn kirjavia lehtiä.
Älä itke, vaikket tunne lumihiutaleita kuonollasi.
Älä itke, vaikket saa joululahjoja ja vietä joulua.
Älä itke, vaikket voi juosta keväisellä pellolla.
Älä itke, vaikket nää kesän auringon paistetta.
Älä itke - sillä minä itken.

Tyhjä kaulapanta naulassa
työtön talutusremmi ovenpielessä,
vaan tuhat iloista muistoa
niiden täysiltä ahkerilta päiviltä
muistuttaa:
Oli se elämää
täysin rinnoin!

Nimesi sun muistan,
mieleeni sen ikuistan.
Kuvasi sun kehystän,
rakkaan hyvän ystävän.

Nyt syttyi taivaalle uusi tähti,
kun rakas koirani viimeiselle matkalle lähti.

Nyt olet tähti, nyt olet maa,
tuulessa saatamme koskettaa.

Niin monta kertaa minä lähdin ja sinä jäit. Kotipihaan.
Mutta vain yhden kerran, yhden ainoan kerran sinä lähdit
ja minä jäin. Itkemään.

Rakkaalle koiralleni, joka on mennyt parempaan maailmaan, ja jonka elämä sykkii meille jokaisessa tähdessä, hymyää auringon säteiden myötä, laulaa vapautta lumimyrskyssä ja kasvaa rakkautta ruohonkorsissa.

Tuolla jossain kaukana on maa,
minne moni sun kanssas matkustaa.
tuolla jossain kaukana on maa,
siellä sydämesi pieni levätä saa.
Tuolla jossain kaukana on maa,
siellä kelpaa sun iloisesti haukahtaa.

Mä katsoin sinua pitkään ja hellästi silittelin,
ja mietin, lieneeköhän ketään silmiin niin viisahin
minulle katsetta luoneet, hellyyttä hellempää
tai ystävyyttä suoneet mi aina ymmärtää?

Sinä tiesit sen joka hetki, minunlaistani palvoit ain,
ja nyt kun päättyy yhteinen retki sinä katsot,
katsot vain -mutta sylissäni vielä sinä nuolet käden selkää,
ja minä tiedän, että siellä metsän peitossa peikkoja pelkää.

Sillä sinne sinut kannan alle turpeen nukkumaan,
kunhan lääkärin pistää annan sinut uneen kuolettavaan,
mutta vielä hetken verran kun sydämes sykintää
tahdon kuunnella tämän kerran, niin hyvää ja elävää.

Mä usko en tarua ollenkaan, etteikö koirien taivasta ois;
nehän aina antavat parastaan eikä kellekään murhetta sois
ja jos sieluista sitten puhutaan, miten Luoja niin unohtaisi,
ihan itse luomitta luoduiltaan? Ei niin Hän tehdä saisi.

Ennen kuin silmät sammuvat minä kerron oravista,
joita koirien taivaassa haukkua saa,
ihan kaikista puiston puista- ja sitten se vaipui,
vaipui vain, kuono kylmeni kokonaan, sitä pitelin
vieläkin polvillani ja tietenkin myös sitä sieluaan.

Mä muistan sut aina,
Sun pehmeän turkin,
Ne ihanat silmät.
Mutta nyt, nyt en voi niitä enää katsoa
muualta kuin valokuvista,
mitkä sinusta otin!
Koitan elää näin,
vaikka onhan tämä kovin tuskallista!
Kaipaan sinua!


Niin kovasti koskettaa luopuminen,
se käy kipeää.
Enää ei ole ystävä lähellä.

Muistot lempeät minussa elää,
sisälläni kaipaus lepää.
Muistan sinut suloisena, tärkeänä,
rakkaana lemmikkinä järkevänä.
Maille kaukaisille lähdit,
elämän taaksesi jätit.
Täällä on yksi, joka sinua ajattelee,
yhteisiä hatkiämme lämmöllä muistelee.
Nyt olet poissa, ja kuljet polkua toista.

Tassun jälkiä sydämessä,
kuin joku olisi kulkenut siitä vastikään.
Joku kulki sydämeni yli,
sinäkö se olit koirani?
Ohimatkallako vain?
Et kai.
Kyllä pysyvästi sinne muutit.
Teit pesän lakanoihin,
merkkasit myös nurkat.
Kipitit läpi sydämen, kurajaloin, karvoin.
Jätit tassunjälkiä sydämeeni.
Minä katsoin sinua pitkään
ja päätäsi silittelin,
ja mietin lieköhän ketkään
silmin niin viisahin
minulle katsetta luoneet,
hellyyttä hellempää,
tai ystävyyttä suoneet
mi aina ymmärtää.
Sinä teit sen joka hetki
minunlaistani palvoit ain,
ja nyt kun päättyy yhteinen retki
sinä katsot, katsot vain -
mutta sylissäni vielä
sinä nuolet kädenselkää
ja minä tiedän että et siellä
metsänpeitossa peikkoja pelkää -
sillä sinne sinut kannan
alle turpeen nukkumaan
kunhan lääkärin pistää annan
sinut uneen kuolettavaan,
mutta vielä tämän kerran
sun sydämes sykintää
tahdon kuunnella hetken verran
niin hyvää ja elävää.
Mä en usko tarua lainkaan
ettei eläinten taivasta oisi
nehän aina antavat parastaan
eikä kelleen murhetta soisi,
ja jos sieluista sitten puhutaan,
miten Luoja niin unohtaisi,
ihan itse luomilta luoduiltaan
ei niin Hän tehdä saisi.
Ennen kuin silmät sammuivat kokonaan
minä kerroin oravista,
joita eläinten taivaassa haukkua saa,
ihan kaikista puiston puista -
ja sitten se vaipui, vaipui vain
ja kuono kylmeni kokonaan,
sitä pitelin vieläkin polvellain
ja tietenkin myös sitä sieluaan.