IRC-Galleria

Näin toissapäivänä unen, josta muistan poikkeuksellisen paljon.

Uni alkoi yllättäen sotatilanteesta, jossa olin upseerina johtamassa alle kahdenkymmenen hengen osastoani väijyttääksemme saattuetta. Oli talvi. Kun saattueväkeä alkoi kulkea edessämme olleen aukion takana kulkevaa tietä pitkin (etäisyyttä ehkä 100-150 metriä, aukion leveys ehkä 50 m), avasimme luonnollisesti tulen. Jalkamiehet tietenkin lakosivat, mutta ajoneuvot olivat pääkohteena. Niitä oli ainakin kuorma-autoja, panssarivaunuja ja kevyempiä panssariajoneuvoja. Ongelmaksi muodostuivat kuitenkin singot - ne olivat vanhoja KES 75 -kertasinkoja (eli amerikkalaisia LAW 72 -sinkoja, joita käytettiin Vietnamissa), emmekä muistaneet kuinka niillä tähdättiin. Kukaan ei osunut, etäisyydet arvioitiin päin honkia eikä ennakkoa osattu ottaa lainkaan, ja useat saivat aseen ampumakuntoon vasta kohteen jo mentyä aukion ohi. Nappasin itsekin singon, mutta hyvä että muistin kuinka ase laitetaan ampumakuntoon. Kaikki olivat todella hitaita, kuin vahvassa rauhoittavassa lääkityksessä, ja tajusin sen johtuvan unesta. Tajusin, että näen unta, ja siksi kaikki on hidasta. Uneni siis oli myös valveuni.

Ryhdyin korjaamaan asiaa (osumatarkkuutta), arvelin itse kykeneväni parhaiten, ja ammuin singon toisen perään, ja vähitellen aloin saada otetta muistikuvista kuinka tähdätä - etäisyys alkoi olla kohdallaan ja aloin saada liikkuvan kohteen ennakoinninkin lähemmäksi. Puhumattakaan siitä, että aloin ehtiä saada asetta kantokunnosta ampumakuntoon ennen kuin kohdeajoneuvo oli puolivälissä aukiota. Ennen pitkää kuitenkin (tässä vaiheessa olimme jo muuten viidakossa tai metsässä ainakin, kesäisesti) saattue oli mennyt varsin vahingoittumattomana ohitse ja perässä tuli valtava määrä siviileitä. Karnevaaliväki kulki ylitsemme ja kaikkialle ja huomasimme olevamme humussa. Vähän aikaa huilattuani sekavan väen keskellä käskin ottamaan touhun kokonaan alusta, kun ei toiminut.

Tällä kertaa sain jo osumia singoilla johonkin rekan peräosaan, mutta en riittävän hyviä osumia. Singot loppuivat. Päätin rynnäköidä yksin yllättävällä eleellä pelkkä rynnäkkökivääri kädessä rynnäkköpanssaria vastaan. Hyppäsin vaunun päälle, koputin luukkua ja laskettelin sarjan sisälle luukun auetessa. Valtasin vaunun, joskaan en ihan tiennyt miten sitä käytetään ja kutsuin osastoani mukaan suojaamaan ja katsomaan löytöä. Karnevaaliväki palasi, ja tällä kertaa jäimme juhlaan.

Aikamme juhlittuamme, tapasin täällä muun muassa hemaisevan nymfomaanin, joka kiehnäsi kimpussani kiltisti sanottuna ehdotellen yhtä sun toista ja jolla oli mielenkiintoisen tunnistettavat piirteet. Voisin miltei piirtää hänen kasvot, jos osaisin. Siis aikamme juhlittuamme vedimme haarniskat niskaan ja käteen miekat ja kilvet. En ole varma muutuinko jo tässä vaiheessa parrakkaaksi kääpiöksi.

Kävimme luolastoihin, ne olivat hyvin onkaloisia ja pyöreäseinäisiä, paljon tasanteita ja kumma kyllä oli myös valoista. Ensimmäisessä kerroksessa (tämä luola nousi ylöspäin) oli valtava auditorio. Sisäinen mentori, joka ilmestyi minulle jokaisen kerroksen kynnyksellä, kertoi minulle tästä muinaisesta koskemattomasta paikasta. Auditorion sali oli tyhjä, mutta paikkoja oli varmaan tuhat. Meitä oli useita kymmeniä seikkailijoita. Kivisille istuimille ei tulisi istua, sillä silloin nukahtaisi ikuisiksi ajoiksi, ellei joku käy herättämään. Jotkut meistä kävivät istumaan ja nukahtivat. En herättänyt ketään vaan jatkoin matkaa seuraavaan kerrokseen.

Toisessa kerroksessa piti olla vihreä lohikäärme, mutta sitä kukaan ei löytänyt. Kaikki luulivat tätä viimeiseksi kerrokseksi (pitää huomioida, että tämä oli erityinen kerrostuma pitkän luolastomatkan takana) ja etsivät lohikäärmettä. Minä tunsin kuitenkin, että tämä ei ole edes toiseksi viimeinen kerros ja päätin etsiä tieni kolmanteen kerrokseen. Löysinkin sen, ja nousin yksin ylös.

Kolmanteen kerrokseen tajusin tietyn tyhmyyden. Olin yksin ja täällä olisi omakotitalon kokoinen musta ötökkä, hiukan muurahaisen ja Starship Troopersin ötököiden välimuoto. Itsekseni en sille pärjäisi ja arvelin piileskellä kunnes keksisin parempaa. Ötökkä näytti välillä hyvinkin pikselöityneeltä, kuin se olisi ollut otus muinaisen Commodore 64:n pelistä. Uni katkesi, kun kelloni soi. Kovin mieluusti olisin jatkanut unessa, vaikka niin kauan kuin vain se jatkuisi.

Huomioitavana seikkana mainitsen vielä, että lopussa välillä heräilin, katsoin kelloa ja todettuani että aikaa on, päätin jatkaa samaa unta.