IRC-Galleria

Tähän asiaan - siihen viikkoon - on palattu uudestaan ja uudestaan, ja tiedän että se on minun syyni.
Mutta en voi sille mitään, että jokin minun sisälläni ei vain suostu ymmärtämään sitä, mitä siitä sanot.....

Me vietimme melkein puoli vuotta ihan onnellisesti yhdessä. Ainoa pieni asia, mikä sitä varjosti oli, että emme oikein osanneet nimetä mitä se aika oli ja miksi sitä yhdessäoloa kutsua. Pieni asia siis sinänsä, nyt kun sitä ajattelee... Mitä väliä kutsumanimellä, kun meillä vain oli hyvä yhdessä. Nyt kun miettii, olisiko sitä tarvinnut murehtia alkuunkaan...? Oltaisiin vain nautittu toisistamme ja antaa ajan viedä. Loppujen lopuksi, mitä väliä silläkään mitä ulkopuolinen maailma olisi ajatellut meistä.

Minä vain olin niin tottunut analysoimaan asioille nimiä vielä silloin. Ja lukenut pienenä pikku-prinsessana saduista "and they lived happily ever after...". Prinsseistä ja puolesta valtakunnasta. Haaveillut siitä isosta Rakkaudesta, joka ehkä minullekin on jossain, joskus...
Mietin sitä olisitko se sinä... Tunnuit niin siltä. Läheisemmin kuin kukaan koskaan siihen asti. Ja samalla tunnuit kuitenkin myös ystävältä. Mietin, että sinun kanssasi ja rinnallasi olisi helppo ja hyvä elää... kasvaa vanhoiksi kunnes istutaan molemmat kiikkustuoleissa auringonpaisteessa nauramassa vanhoille muistoille ja yhteisille seikkailuille.
Ja silti, se, että jäimme epäröimään suhteemme kanssa sillä tavalla, mitä olemme, muistutti minua siitä että ei tämä ole kuin saduissa. Mietin sitä, että en ehkä halunnutkaan mitään, höpsöä satua. Halusin jotain epätäydellistä - sinut. Halusin aikaa miettiä kyetäkseni hylkäämään sen vanhan, lohdullisen satumaailmani rakkaudesta. Halusin olla varma, että tahdon tehdä sen valinnan. Rakkauden lapsellisen haaveen sijalle ehkä ikiaikaisen kumppanuuden, ystävyyden ja seikkailukaverin - Sinut.
Ja siksi halusin sen viikon erossa sinusta miettimiseen. Halusin yksinäistä aikaa, koska tuon muutoksen tekeminen syvällä sisälläni sattui. Sattuu hylätä lapsuuden satukirjakuvaelmat ja kasvaa aikuiseksi, ja minusta tuntui etten osannut selittää sitä sinulle ja tunsin että minun on suoriuduttava tuosta muutoksesta ihan yksin. Luotava kuoreni uudestaan piilossa kaikelta, koska ytimeni oli niin haavoittuvassa tilassa sillä hetkellä - luotava itseni kuten perhonen kuoriutuu kotelostaan. Yksin.
Samalla toivoin kyllä että sinäkin olisit miettinyt hiukan samalla lailla. Toivoin, että sinäkin olisit huomannut saman minkä minä olin - että nimityksellä ei ole väliä kun vain on hyvä yhdessä. Ja toivoin, että oltuamme viikon erillään, sinä olisit voinut ilahtuneesti toivottaa minut takaisin tervetulleeksi, ja olisimme voineet yhdessä astua uuteen.
...
Tiedän, kyllä nyt että siinä toiveessa olin typerä.... Minun olisi pitänyt selittää tämä kaikki sinulle jo silloin.
Mutta vielä typerämpää onkin se, että vasta nyt löysin sanat siihen.
Ja vahinko oli sen viikon jälkeen jo tapahtunut...

Sanot, että se viikko katkaisi jotakin aika totaalisesti sinun sisältäsi. Ja vaikka olen yrittänyt ymmärtää, ja ymmärränkin että se viikko aiheuttikin varmasti sinulle vain surua, pettymystä ja jollain tavalla petin sillä tavoin sinun luottamuksesi...
Mutta toisaalta en silti pysty ymmärtämään....

En pysty ymmärtämään, koska (kai kun pöhkö Vaaka olen) puntaroin sitä viikkoa sitä edeltänyttä onnellista puolta vuotta vastaan. Ja en vain pysty ymmärtämään, miksi yksi viikko saattoi sinulla kaataa koko meidän rakennelmamme...
Sikäli kuin minä sen näen, painaa kokonainen puoli vuotta onnellisine ja rakkaine muistoineen ja yhdessäoloineen niin paljon enemmän kuin yksi viikko eristystä ja yksinoloa, että minun puntaristani se viikko roikkuu hengenhädässään vaakakupin reunalla yrittäessään olla putoamatta suunnilleen pilvenpiirtäjän korkeudelta. Ja vaaka natisee liitoksistaan kun toinen vaakakuppi seisoo kuin kivi maanpinnalla nousematta senttiäkään.

Haluaisin ymmärtää...
Siksi yritin antaa sinulle aikaa ja tilaa. Toivoin että siten en ahdistaisi sinua pois. Toivoin että siten sinullakin olisi vapaus miettiä yksin, ja että siten olisit voinut auttaa minua ymmärtämään miksi se viikko kaatoi sinut niin. Ja että ehkä ajallaan, aika korjaisi tuon haavan, ja voisimme jatkaa. Toivoin niin.
Sillä kaikesta huolimatta sanoit heti, että et halua minua menettää ja haluaisit olla ystäviä. Minä vastasin siihen kyllä, ja vastaisin yhä edelleenkin. Minä haluan olla sinulle ystävä. Sinusta on tullut minulle niin tärkeä ja rakas, ja haluaisin elää elämää kanssasi.

Mutta virhe on kai siinäkin, miten minä näen ystävyyden.... Minulle ystävyyskin on rakkautta. Ehdotonta kumppanuutta, toisen tukemista, yhdessä ajan viettämistä, haleja, helliä kosketuksia, itkemistä yhdessä, nauramista yhdessä, harrastamista, hulluttelua, pöhköihin seikkailuihin lähtemistä yhdessä... puhelinsoittoja keskellä yötä kun ei tule uni, puhelinsoittoja keskellä yötä kun on hätä, illanviettoa leffojen parissa yhdessä, yökyläilyä, ongelmien ratkomista yhdessä, pitää toista kädestä kiinni ja antaa toiselle rohkeutta kun uskallus on pettää yksin, ottaa ja pitää toista sylissä kun itku tulee ja halata toista ja nukkua vielä vieressäkin kun tämä itkee itsensä uneen, potkia virtaa että toinen uskaltaa kohdata pelottavan päivän ja lähteä ulos......... Ja sitä että vanhuudessa ne kiikkustuolit sitten natisee ja nauru raikaa kaikkia seikkailuja muistellessa. Ja yhä vain toisesta pidetään rakkaudella huolta, hautaan asti.
Juu, oikein kunnon tyttökerhokuvaelma ystävyydestä.....

Kai minä siis siltikin olen sydämessäni vain naiivi lapsi, eikä mikään ole muuttunut.....
Sillä voisiko meillä olla sellaista ystävyyttä...?
Tuskin.
Ystävyyskin on minulle sitä että toinen on MINUN ystäväni... Haluan olla ystävälleni se kaikki, mitä hän tarvitsee. Ja eihän kukaan voi olla toiselle kaikki.....
Mutta jos minulla on vain pieni sirpale sinua, onko se ystävyyttä...?
En tiedä...enkä ymmärrä... En minä ole siis kasvanut yhtään enempää aikuiseksi kuin luulin kasvaneeni.

Siksi minä en tiedä, mitä nyt ajatella.... Ja minuun sattuu.
Minä muutin itseäni hyväksyäkseni sinut. Sellaisena epätäydellisenä ja juuri siksi niin rakkaana ja tärkeäksi muuttuneena ihmisenä kuin sinä olet.
Muutuin koska halusin olla sinun kanssasi. Halusin että lopetamme miettimisen ja olemme vain, silkasta ilosta että haluamme olla toistemme kanssa. Ei enää analyysejä, ei murehtimista, ei välittämistä toisten ihmisten mielipiteistä. Vain me kaksi ja yhteisten seikkailujen ilo. Ja iso nauru muulle maailmalle ja sen pöhköyksille.

Ihmiset muuttuvat rakastamiensa ihmisten tähden. Mutta muutuitko sinä yhtään? Oliko minulla lainkaan mitään vaikutusta sinuun? Sanot, että haluat yhä minut ystävänä, mutta miksi...? Miksi minä merkitsen sinulle niin paljon, jos sinun sydämessäsi jokin kuoli sen viikon tähden? Miksi minä merkitsen yhtään mitään? En tiedä, voinko enää uskoa sinuun....
Mihin minä voin enää uskoa sinussa, jos yksi viikko todellakin "tappoi" sinut ja kaiken mitä meillä oli niin...?

Ja sattuu niin tietää, että kaikki se mitä tein hyväksyäkseni tilanteen ja hyväksyäkseni meidät sellaisena kuin olimme...hylätäkseni sadut ja ottaakseni vastaan elämän seikkailut sinun kanssasi sellaisena kuin ne tulevat, hyväksyäkseni meidän suhteemme sellaisena nimettömänä ja toivottavasti pitkänä seikkailuna kuin se oli.... se kaikki oli turhaa.....
Sekin, että yritin sitten antaa sinulle aikaa ja vapautta, että sinäkin olisit ehkä oppinut ja huomannut sen saman... yhtä turhaa. Typerähän minä olin...eivät sinun ajatuksesi kulje niin samoin kuin minun. Kuten sanoit, ei kaikkea voi lukea rivien välistä.

Anteeksi se kaikki turha yrittäminen...
Ja vain yhden viikon tähden.

Minusta tuntuu, että olen nyt jäänyt täysin tyhjän päälle. Minulla ei ole enää entistä itseäni sinun jälkeesi, eikä minulla ole enää sinuakaan. Koska nyt kun sinulla on toinen, minusta tuntuu että kaikki se minkä vuoksi muutuin, unelmat yhteisestä ajasta ja seikkailuista sinun kanssasi, ystävänä ja kumppanina rinnallasi...miten ne voivat toteutua jos sinulla on nyt joku uusi...?
Mihin minä voin enää kuulua?

Tunnen että nyt jokin MINUN sisälläni on mennyt totaalisesti poikki...
Mitä minulla enää on?
Mitä minulla enää sinustakaan on?
Mitä minä enää olen?
Kuka minä olen?
Minä en ymmärrä...

Miksi sinä sanot, että minä yhä merkitsen sinulle jotain?
Mitä se on....?
Minä en ymmärrä....

Miksi yksi viikko voi tuhota puoli vuotta sillä tavoin? Miksi?
Minä en ymmärrä....

......

Haluan olla nyt yksin.
Minun on löydettävä itseni taas, jos vain tiedän enää että mistä.... Mitä enää olen? Mitä minusta on jäljellä...ja löydänkö sitä enää...? Mihin minä kuulun enää...?

Siksi tahdon pois. Haluan sanoa hyvästi vähäksi aikaa...
Palaanko elämääsi...? En tiedä.

Jos vain voit...yritä sinä nyt vuorostasi.

Yritä ymmärtää.
Jospa nyt näkisit ne rivien välitkin.

Minulla on paha olla ja olen sekaisin.
Minuun sattuu...

......
Ja miten voin olla varma etten ole ollut sinulle pelkkä "laastari"...? Se miten lukossa olet ollut oman menneisyytesi jäljiltä... Sanoit miten vaikeaa sinun on saada tunteitasi esiin, niin pitkä aika kun olet saanut sanotuksi "voimasanoja" kenellekään.
Ja kun minäkään en niitä sinussa saanut aikaiseksi....
Ja silti minä olen välittänyt sinusta näin paljon, sanonut rakastuneeni, halunnut sinua... Kai se tuntuu helpottavalta tietää, että pitkän tauon jälkeen ja menneisyydestäkin huolimatta - juu, joku voi rakastaa sinua ja haluta sinut.
Mutta jos minä olen vain ollut tuollainen laastari, joka on parantanut sinut huomaamaan tämän......
Ja jos siksi et halua menettää ystävyyttäni, että menetät parantavan laastarisi...jotta voisit käyttää minua myöhemminkin, kun taas sydämesi särkyy......
Ja jos se viikkokin sattui sinuun vain siksi, että laastari petti sinut silloin.

Jos niin on, minä mielummin lähden. Ala seistä omilla jaloillasi. Minä en ole kenenkään laastari.
Sillä sellainen ei ole rakkautta eikä ystävyyttä... se on vain hyväksikäyttöä.