Tomi Kontio: Joulu Kontulassa
Muutama vuosi sitten olin onnistunut sotkemaan elämäni siinä määrin, että jouduin viettämään jouluni yksin. Lapset lähtivät äitinsä kanssa pohjoiseen ja minä jäin tänne Helsingin itään.
Joulupäivänä satoi pienen lapsen kämmenen kokoisia lumihiutaleita. Ne olivat kuin pitsistä nyplättyjä ja ne lekuttivat hiljalleen Kontulan yllä ja laskeutuivat kuin arastellen mäntyjen oksille, rauhallisten askelten painamille kaduille, ja takertuivat - kuin lämpöä anoen - jouluvaloilla koristeltujen ikkunoiden kylkiin.
Kävelin ostoskeskukselle ja välillä avasin suuni ja poimin hiutaleen kielelleni. Yritin olla levollinen, vaikka tunsin olevani yksinäisin ihminen maailmassa.
Menin ravintolaan, jossa tarjottiin joulupäivällistä. Ravintola oli lähes täynnä, haikeat joululaulut sekoittuivat lanttulaatikon tuoksuun. Astiat kilisivät. Eräässä pöydässä oli tilaa, siinä oli vain yksi vanhempi mies ruokailemassa. Hänellä oli siisti tumma puku, hieman nukkavieru ehkä. Solmion kuosi oli hamasta menneisyydestä.
"Sopiiko, että istun tähän?" kysyin mieheltä ja osoitin paikkaa, joka oli häntä vastapäätä. "Se on varattu, ettekö näe, tyttäreni istuu siinä. Mutta istukaa kaikin mokomin hänen viereensä."
Istuuduin tuolille ja tilasin lasillisen punaviiniä. Odotellessani katsoin vaivihkaa ohimoilta harmaantunutta miestä. Mies hymyili, mutta hänen silmissään oli surumielisyyden viivähdys. Sitten mies alkoi puhua: "Minä muistan, kun sinä synnyit, muistan sen kuin eilisen, se oli maaliskuun loppua, oli kaunis aurinkoinen talvipäivä."
Käännyin miehen puoleen, mutta hän ei puhunutkaan minulle, vaan tyhjälle seinälle edessään. "Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta", mies jatkoi, "sinusta on kasvanut nuori neiti, viehättäväkin. Olet tullut äitiisi."
Punaviini oli tahmaista ja raudan makuista. Tuntui siltä kuin olisi pannut tervalepän lehden suuhunsa. Päätin etten söisi joulupäivällistä, vaan keskittyisin juomapuoleen. Ei vain ollut nälkä, enää. Vieressäni istuva mies rupatteli tyhjyydelle, kyynelehti välillä, nauroikin ja kiihtyessään huitoi käsillään kuin italialainen.
Juotuani muutaman lasillisen punkkua en pystynyt hillitsemään itseäni, vaan minun oli puhuttava. "Teillä on suloinen tytär", sanoin miehelle. En tiedä, miksi niin sanoin. Ehkä halusin osallistua hänen kuvitelmaansa. "Eikö olekin?" mies vastasi. "Ja joka koulupäivä hän tulee isänsä luokse, niin hän on tehnyt kaksikymmentä vuotta." "Taitaa olla isän tyttö", sanoin. Mies nyökytteli päätään tyytyväisenä, mutta samalla kyynel vierähti hänen poskelleen.
Olimme hetken hiljaa - kaikki kolme, tekisi mieleni sanoa. Sitten mies katsoi minua ja heristi sormeaan: "Hän on liian nuori sinulle. "En minä semmoista", sanoin. "Minusta on vain mukavaa katsella isää ja tytärtä."
Mies kaivoi pikkutakkinsa povitaskusta pienen paketin. "Se on sinulle tyttöseni", hän sanoi. "Voin auttaa sen avaamisessa." Mies kääri suurilla käsillään paketin auki. Siinä oli korurasia. "Se on kaulakoru", mies sanoi. "Risti, ankkuri ja sydän: usko, toivo ja rakkaus."
Mies piti riipusta kädessään. Ja herran kirkkaus virtasi korun kullasta ravintolan jouluiseen hämäryyteen. Ja minä tunsin lapsen syntyneen, Kontulassa, joulupäivänä.
Kun katsoin ulos, satoi lunta, hiljaa, suurina hiutaleina, aivan kuin pienet valkeat enkelit olisivat riemuinneet ikkunan takana, erään kaupungin nurkassa, erään lähiön keskiössä. Ja sitten katsoin miestä, ja kaunista nuorta tyttöä, jonka kaulassa kimalteli kultainen riipus. Ja mieleeni tulivat raamatulliset sanat: "Mutta suurin niistä on rakkaus."
Niin suuri, että ne jotka eivät ole, tulevat oleviksi, ja ne jotka ovat menneet, tulevat takaisin, ja ne jotka kärsivät, saavat lohdun.
Novelli on julkaistu Helsingin Uutisissa 8.12.2010
löysin vahingossa ja ajattelin julkaista koska kyseinen novelli nosti esiin monia kysymyksiä ainakin itseni kohdalla.
