Tartun kiinni raidalliseen sukkaani, ja vedän sen jalastani pois.
Sukan pinta kutittaa jalkaholvia. Hymyilen.
Istun vanhan laiturin reunalla.
Laiturin puinen pinta on jo kulunut.
Kosketan sitä hipaisten varovasti etusormellani.
Miten monen ihmisen painon se onkaan kestänyt..
Vedän syvää henkeä. Haistelen ilmaa.
Meren suolainen tuoksu, sekä laiturin vanha pinta.
Ehkä myös koivun tuoksua.
Aurinko paistaa kirkkaasti pilvien välistä.
Taivaalla on lokkeja, jotka kirkuvat kimeästi.
Kaukana laiva lipuu eteenpäin.
Lasken jalkani vedenpinnan päälle.
En anna paljaiden varpaideni kastua.
Lopulta päästän lihakseni jalasta rennoiksi,
ja jalkapöytä painuu veden alle.
Vesi on vielä kylmää. Iho alkaa kihelmöidä.
Kiusaan itseäni, enkä nosta jalkaani pois.
Lokki laskeutuu puiselle laiturille.
Se on kaunis. Puhdas. Viaton.
Silmillään se tuijottaa minua.
Astuu askeleen lähemmäs pienillä jaloillaan.
Hetken tunnen jonkun ymmärtävän minua.
Vain hetken. Lokki lentää pois. Se kirkuu.
Nostan jalkani pois vedestä.
Kuivattelen jalkaani tuulessa.
Merituuli puhaltaa aina yhtä kylmästi.
Hiukseni siirtyvät tuulen mukaan puolelta toiselle.
Sukka ja kenkä löytävät pian jalkaan takaisin.
Nousen ylös ja venyttelen. Käden kurkottavat taivasta.
Sydän lyö nopeammin. On kevyt olla.
Haistelen ilmaa. Avaan silmäni.
Missä minä olen? Pelkkää valkoista.
Niin puhdasta. Ilma haisee puhdistusaineelta.
Makaan sängyssä, puhtaassa hajussa.
Letkuja on joka puolella. Kone piippaa vieressä.
Valkotakkinen kävelee käytävällä.
Yritän nousta istumaan. Vasen puoli tuntuu raskaalta.
Aivan kuin se ei tottelisi minua.
Hermostun. Käsi ei liiku minnekkään.
Jalka ei suostu koukistumaan.
Valkotakkinen tulee vierelleni.
Katsoo suoraan silmiin. Mies näyttää surulliselta.
Niin vakavalta. Suupielet ovat kääntyneet alaspäin.
Silmät säälivät minua.
Valkotakkinen mies tarttuu käteeni.
En tunne kosketusta. Käsi ei tunnu ihollani.
Mies katsoo minuun ja sanoo lääkärin vakaalla äänellä:
aivohalvaus.
© Sitruunamelissa