IRC-Galleria

Lähtis ny vittuun toi kusipää,
lähtee just taju,
jos en saa ruokaa!!
Johtuen varmaan siitä,
ku mitn tänään oo viel syöny.

Tää oli viimenen pisara!
Tollasta mä en ala kuunteleen,
eikä mun todellakaan tarvii!!
Mä lähden meneen täältä,
ihan samantien, ku on mahdollisuus!!
Jäin sitten yksin tai en,
mut mä en ala kuunteleen tollasta!!
Sami saa ihan ite päättää,
jääks se kuunteleen,
mitä sille musta ja mun suvusta syötetään,
mut mä en jää kuunteleen sitä ollenkaan!!

Se on jo valmiiks pilannut mun elämän,
ja nyt siihen tulee loppu!!
En anna sen pilata enään sitä,
mitä mun elämästä on jäljellä!!

Niin,
ja kädessä on kämmenen kokonen mustelma,
alaselässä melkein kahden kämmenen kokonen,
ja selässä kaks nyrkin kokosta. :/ ihan HELVETIN kipeet. :/
Elämä taas loistaa mulle, viel hetken voin yrittää,
mut ei kauaakaan, kun en enään jaksa. *itku*

Sun kanssas oon viettänyt vuodet parhaat,
hetket on muistoissa ihanat ja armaat.

Sua keneenkään toiseen vaihtais en,
kun vihdoin oon saanut suurimman rakkauden.

Sun ilo tuo iloa päivään mun,
on upeaa jakaa ilo rakastetun.

Sun surusi saa mut lohduttamaan,
surusi ja tuskasi kanssas jakamaan.

Rakkaimman syli on paras paikka kun oikein itkettää,
kun toinen silloinkin rakastaa, tietää et toinen välittää.

On monta vaikeutta yhdessä voitettu,
on monta vaikeaa taivalta yhdessä taivallettu.

Vaikeudet meitä ain tiiviimmäks yhdistää,
vaikeuksien jälkeen on taas helpompi ymmärtää.

Kun tuska tai ilo elämään saapuu,
yksin sitä väkisin väsyy ja uupuu.

Mut yhdessä kanssas surut voittaa saan,
ei ole vertaistas päällä tään maan.

En päivääkään kanssasi koetusta vaihtaisi pois,
sillä ilman sua mun elämä niin tyhjä ois.

<3

Eilen tuli oltuu baareilemassa,
ja tänään keilailemassa.
Kivaa oli. ^^

Huomisen sitten joudun viettää yksin,
ku kullan pitää mennä töihin. :/

Saa siis tulla poikkeileen, jos kerkiää,
tai vaikka soitella tai tekstaillakki. ^^

Yleensä sanotaan,
et tänään olis pitänyt jäädä kotiin nukkumaan.
Mut mun olis pitänyt jäädä töihin,
eikä lähteä sieltä ollenkaan pois. :D

Työpäivä oli tosi kiva,
mut sen jälkeen ei sitten ollutkaan enään niin kivaa.

Teki mieli vaan kaatua lumihankeen,
ja jäädä siihen. O.o ^^`

Piristi kyllä aamua tuo lumi. <3

Aika varmaan herätä todellisuuteen,
ja tajuta, et elämä on jo pielessä.
Eikä mitään oo tehtävissä.

Vaikka kuinka oon yrittänyt,
se ei selvästikkään riitä.

Selasin tuossa yhtä kansiota,
ja tajusin,
etten mä tuu selviämään tästä mitenkään.

Tekisin mitä vaan,
jotta tietyt asiat olis samalla tavalla,
ku vuos tai kaks sitten.

Sillon oli viel kaikki hyvin,
ja odotettava tulevaisuus.
Nyt en edes halua kuvitella,
missä tilanteessa olen vuoden päästä.

Eikä kukaan pysty auttamaan.

Järkyttävä tärinä päällä. :/
Yksin kotona poden mahatautia. :`(
Kesken työpäivän piti lähtee terkkarin kautta kotio.
Koko päivän oli huono olo, mut elättelin itelleni,
et jaksan loppuun saakka, ja et se johtuu vaan väsymyksestä.
Ei se sit ollutkaan niin. :/
Tää loppu päivä, ja huominen saikkua, täytyy kattoo,
tarviiko sit hakee lisää, toivottavasti ei.
Harmittaa suuresti olla poissa töistä,
mutta niinku pomo sano;
"Yhtään käyttämätöntä sairaslomaa ei oo, eikä tule."
Eli pakko kituu kotona, vaikka huomen oliski jo parempi olo.
Voisin vaikka mennä makoileen, ja katteleen tv:tä ämpärin,
ainoan tämän hetkisen ystäväni, kanssa.
Saa toki soitella, jos haluaa. ^^
Tekstata ei ehk kannata, ku en pysty vastaamaan.

TP kuittaa. ^^

Huomenna olis sit se suuri päivä. :)
Yhdeltä alkaa juhlat, broidi just ilmoitti,
et jos puol yhdeks päästäis tuleen. ^^
Kävin kaverilla tänään, lainaamassa kenkiä huomiseks,
löysinkin oikein kivat, ja sain ne jopa omaks! <3
Kiits! <3
Just käytiin kullan kanssa suihkussa,
ja värjättiin mun pää,
juurikasvu kun oli jo kasvanut todella näkyväks. :D
Mut nyt vois mennä hetkeks kattoon tv:tä,
ja sit varmaanki tupakin kautta nukkuun. <3

Tänään ollut ihan kiva päivä.
Aamulla äiti herätti mut,
sano et täytyy se verokortti saada vietyä tänään.
Kello oli vähän yli kymmenen.
Lähdettiin sit kullan kans hakeen mulle hämeenlinnasta uutta verokorttia,
kun vanha ei ollut viel tullut postitse.
Vähän ennen kahta sit menin töihin.
Puol yhdentoista aikaan sit lähdin töistä, Leea heitti mut kotio.
Pojat olikin jo meillä, ja humalassa tietenki. :)
Ei oo ollenka särkenyt tänään päätä, enkä ole hermostunutkaan. ^^
Positiivista.
Kulta juonut hieman liian nopeasti, meni jo nukkumaan,
pyys kyllä herättään tunnin päästä, mut saa nähdä,
saakos sitä enään hereille. :)
Huominen menee varmaanki ihan kotosalla,
pojat vaan pitää heittää kotio.
Ja sit sunnuntai, sitä ollaanki jo odotettu koko viikko. <3
Olis aika kuulla pojan nimi. <3
Jännityksellä odotellaan, mitä tuleman pitää. ^^
Onnellinen fiilis tällä hetkellä, ehkä kaikki alkaa mennä jo paremmin. ^^
Toivottavasti ainakin. <3
Vastoinkäymisiä on ollut jo liiakseen,
todellakin toivon, ettei mikään menis enään pieleen. <3
Rakastan. <3

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
"Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.
Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän vastasi myöntävästi.
Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.
Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.
Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot jalkapallostipendin turvin.
Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä. Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.
Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."
Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties... mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille, että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsensä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin.
Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään heikoimmillaan.
Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen kiitollinen hymy.
En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä.
Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.

Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1)Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2)tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin se ei olisi
vaikuttanut sinuun mitenkään