Kuka tuolla menee? täynnä kaipausta, täydellisenä;
salaperäisyyden kaavussa, ilkialasti.
Kuinka ihmeessä imen energiaa lihasta jota syön?
Miksi ihminen loppujen lopuksi on? mikä minä olen? mikä sinä?
Kaikelle mitä väitän omakseni voit asettaa vastapainoksi omasi,
muuten olisi ajanhukkaa kuunnella minua.
Minä en valita joka asiasta niin kuin jotkut:
että kuukaudet ovat tyhjiä ja maailma pelkkää törkyä ja likaa.
Ruikuttaminen ja pokkurointi jääkööt heikkojen lohduksi,
kumminkaimat mukautukoot:
minä pidän hatun päässä sisällä ja ulkona jos tahdo.
Miksi rukoilisin? miksi kumartelisin ja noudattaisin
juhlamenoja?
Olen tutkinut asian kaikki puolet karvalleen,
kysynyt neuvoa lääkäreiltä ja laskenut tarkkaan
enkä löydä ihanampaa ihraa mistään kuin tämä joka luitani ympäröi.
Kaikissa ihmisissä näen itseni, kukaan ei ole viiksen
vertaa parempi tai huonompi,
ja hyvän ja pahan jonka sanon itsestäni sanon myös muista.
Tiedän että olen ehyt ja kokonainen,
että kaikkeuden koko aines virtaa minuun
ikuisesti
kaikki on kirjoitettu minulle ja minun on ymmärrettävä kirjoitus.
Tiedän olevani kuolematon,
tiedän ettei elämäni kulkua pyyhkäistä olemattomiin puusepän
harpilla.
enkä minä hiivu kuin palava tikku jolla lapsi piirtää
yöhön.
Tiedän että olen suuri ja mahtava,
en vaivaa henkeäni puolustelemalla itseäni
tai yrittämällä tulla ymmärretyksi,
eivät luonnonlaitkaan pyytele anteeksi.
(Enkä varmasti käyttädy sen ylpeämmin kuin vatupassi jonka avulla
saan taloni perustuksen suoraksi.)
Olen olemassa sellaisena kuin olen, se saa riittää.
Olen tyytyväinen itseeni vaikka kukaan ei tuntisi minua
ja olen tyytyväinen silloinkin kun koko maailma tuntee minut.
Yksi maailma minut joka tapauksessa tuntee, ja se on suurin kaikista,
minä itse,
ja pääsinpä päämäärääni tänään tai kymmenen tuhannen
tai miljoonan vuoden päästä:
jos niin tapahtuu nyt, olen iloinen, mutta yhtä iloinen
olen vaikka joutuisin odottamaan.
Jalansijani on tukevasti graniitissa,
nauran sille mitä kutsutte hajoamiseksi,
tiedän että aika ei lopu kesken.
-Walt Whitman-