IRC-Galleria

uuu...jouduin sitten tänään nassut vastakkain luontoemon luoman mustan kyykäärmeksen kanssa..eipä ollut juuri kovin iloinen kohtaaminen omalla kotipihalla,
tällä kertaa lähti onneksi käärmeeltä henki eikä multa tai meien pupulta.
Sivulliseksi uhriksi tosin joutui pieni ja viaton hippihiiri, jonka käärme ehti ensin mettästää ja viedä hengiltä päivälliseksi.
Mut eipä siinä itsen muu auttanut kun etsiä jotain kättä pitempää teräasetta, pistää kumilompsottimet jalkaan ja mettästää käärme hengiltä.
Ja niinhän siinä sitten kävi.
Pari lapion iskua huti ja pari tais onneksi osua tarkoitettuun kohteeseenkin.
Ja adrenaliinin aalloissa sitä sitten tuli tapettua elämän ensimmäinen käärme.
Ja kyllä pelotti niin perkuleesti tätäkin tyttöä!!!!
Mutta eipä se käärmes enää ainakaan ahdistele tän torpan asukkaita..:D

Kylläpä tuli ikävä kaupunkiin.
Ei perkules, näköjään sekin on mahdollista..
Kyllä täs alkaa pikkuhiljaa oleen aineksia saada vuoden mökkihöperön palkinto,
niin levotonta rataa alkaa sielu jo lenteleen.
Tulispa komia rinssi valkosella ratsullaan ja pelastais.
Mut perkules, eihän niistä oo mihkään, edes pelastamaan itteään...
Ja hoitoahan mä en tarvi...en siis sellaista "hoitoa" tai no, kait sekin olis kerta vuoteen ihan tervetullut...
heh..no nythän tää runoilu alkaa menee ihan mahdottomaks..
Täytyypi nyt kirjoitella välillä jotain säädyllistäkin tekstiä,
ettei toivo mun järjissä olemisesta sammuis ihan kokonaan..
Ja kohta on juhannus, täytyypi vissiin silloin sammuttaa vähäks aikaa toi järjissä oleminen.
Ja helpostihan se täällä onnistuupi...
Mut eiköhän tää taas tällä erää riitä...:D

Lue toki koko tämä kertomus aina viimeiseen lauseeseen asti.
(Tärkeintä onkin lukea viimeinen lause)

Olipa kerran pahantuulinen pikkupoika.
Hänen isänsä antoi hänelle pussillisen nauloja ja sanoi,
että joka kerran kun hän menetti malttinsa hänen tuli vasaroida yksi naula aidan takaosaan.
Ensimmäisen päivän naulasaalis oli 37 naulaa.
Muutamien viikkojen aikana poika oppi hillitsemään kiukkuaan ja päivittäin naulojen lukumäärä yhä pieneni. Hän huomasi, että oli helpompaa hillitä itsensä kuin takoa nauloja aitaan.

Vihdoin koitti päivä, jolloin hän ei kertaakaan menettänyt malttiaan.
Hän kertoi siitä isälleen ja tämä ehdotti että poika vetäisi aidasta pois yhden naulan jokaisena sellaisena päivänä, jolloin hän ei kiivastunut.
Päivät kuluivat ja lopulta nuorukainen pystyi vihdoin kertoa isälleen,
että hän oli poistanut kaikki naulat.

Isä johdatti pojan kädestä pitäen aidan luo. Hän sanoi:
"Olet tehnyt hienoa työtä, poikani, mutta katsopas aidassa olevia reikiä.
Aitaa ei koskaan enää saada entiselleen.
Vihapäissäsi sanotut sanat jättävät juuri tällaisia arpia.
Voit iskeä veitsen toiseen ihmiseen ja vetää sen ulos.
On ihan samantekevää, kuinka monta kertaa pyytelet anteeksi - haava on yhä olemassa.
Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin."

Ystävät ovat tosi harvinaisia jalokiviä. He saavat sinut hymyilemään
ja rohkaisevat sinua onnistumaan. He kuuntelevat meitä, he lausuvat
meille kiitoksen sanat ja haluavat aina avata sydämensä meille.

Suo minulle anteeksi, jos joskus jätin sydämeesi naulan reiän.