IRC-Galleria

Tänään tuli taas vahvistusta viimekesäisille pohdinnoilleni kuolemasta ja kuolemanpelosta. Tällä kertaa se tuli kouriintuntuvaksi aivan konkreettisen esimerkin perusteella.

Tarina itsessään on lyhyt. Olimme tulossa koulusta kaverin autolla, kun eteemme pujahti asuinalueen kylätien risteyksestä toinen auto. Temppu oli varsin typerä ja harkitsematon, yksi autokoulun tärkeimmistä säännöistähän on, ettei risteyksestä tule väistämättä mennä maantielle tai millekään +50 nopeusrajoituksen omaavalle tielle. Siinäpä olimme siis menossa reilua kahdeksaakymppiä noin kahtakymppiä matelevaa autoa kohti. Kaverini teki hätäohituksen vastaantulevien kaistan kautta ja tööttäili komeasti tälle tytönheitukalle, joka ilmeisen untuvikkona seikkaili liikennesääntöjen ihmeellisessä maailmassa. Matka jatkui normaalisti.

Tällaisissa tilanteissahan spekuloinnin aloittaminen on normaalia: entä jos? Tie on vilkkaasti liikennöity, ja oli vain onnellinen sattuma, ettei juuri silloin tullut autoa vastaan. Entä jos olisi tullut? Jotain niinkin arkista, että joku on tulossa töistä kotiin. Tässä voidaan pohtia, minkälainen toimintatapa olisi ollut järkevin. Olisiko ohitukseen kannattanut lähteä lainkaan? Luultavasti ei. On paljon ystävällisempää pystyä hidastamaan ehkä neljään-viiteenkymppiin ja törmätä sen toisen auton perään kuin törmätä vastaantulevaan autoon, joka ei kenties ole kerennyt hidastaa kahdeksastakympistä kovin paljoa ja muutenkin on tulossa suoraan kohti. Mutta osaako tuollaisessa tilanteessa toimia, jos ei ole miettinyt toimintatapoja tarkoin etukäteen? On muutama sekunti aikaa päättää ennen törmäystä jompaankumpaan. On häviävän pieni mahdollisuus selvitä törmäyksettä (periaatteessa maantielle pitäisi mahtua rinnakkain kolme autoa yhtä aikaa, mutta vain jos kumpikin reunimmainen ymmärtää asettua kaistansa äärilaitaan, mitä tottumaton kuski tuskin heti ymmärtäisi tehdä). Voi olettaa, että ohituksen yritys ja sitä kautta nokkakolari vastaantulevan kanssa olisi ollut todennäköinen. Ja siitä olisi tullut pahaa jälkeä.

Teknisen spekulaation jälkeen alkaa arvioida tapahtuman vaikutusta itseen. Sitä on arkipäiväisesti tulossa koulusta, ja aivan yhtä arkipäiväisesti tilanteeseen sattuu kaksi muutakin autoilijaa. Ja tämä arkipäiväisten asioiden summa olisi voinut hyvinkin aiheuttaa kuoleman. Jatkuvasti sattuu tapauksia, joissa vastaavat arkipäiväisyydet niin kuin autoilevat ihmiset sattuvat kohtaamaan erittäin huonoissa olosuhteissa ja tuloksena on turhan usein kuolema, kenties useampia. Ne ovat muuttuneet puuduttavaksi informaatioksi, sellaiseksi, jota tulee paljon ja jota sen takia ei niin noteeraa. Mutta mitä jos se sattuukin keskelle sinun arkipäivääsi? Ehket käytä lainkaan autoa ja ajattelet sitä kautta olevasi immuuni moisille tapauksille, muttet voi ummistaa silmiäsi siltä tosiasialta, että monet ympärilläsi käyttävät eivätkä kaikki aina ole niin toimivia kuljettajina. Eikä se ole ainoa tekijä, sillä hyvänkin kuljettajan havaintokyvyn saattaa hämärtää jokin tekijä x, kuten väsymys, stressi, alkoholi ja tarkkaavaisuuden jakaminen muiden asioiden kanssa (radio, puhelin, takapenkin riitelevät lapset...). Etkä itsekään välttämättä väsyneenä tai vastaavien x-tekijöiden takia tule ymmärtäneeksi, miten lähellä se auto oikeastaan sinua onkaan.

Voinee sanoa latteasti, että kuolema vaanii joka askeleella. Liikenneonnettomuuksien lisäksi voi kuolla kotonaan mistä tahansa pienestä tekijästä; olet suihkussa, liukastut saippuaveteen ja lyöt pääsi lattiaan tai ammeen reunaan. Etsit keittiönkaapista perunajauhoja keittiönjakkaralla seisoen, menetät jostain syystä tasapainosi ja putoat ja pudotessasi ehkä lyöt pääsi pöydänkulmaan. Siinä sitä ollaan. Täysin arkipäiväinen tapahtuma, joka johtaa valitettavaan lopputulokseen. Utopistisempiakin ratkaisuja on, mutta tuskin kovin helposti voi sen jonkun perheenisän lailla heiluttaa leipäveistä samaan aikaan kun polttaa veitsikäden kuumaan hellanlevyyn ja siitä säikähtäneenä tulee puukottaneeksi itseään rintaan (tämä tarina on tosi).

Tarvitaan vain siis erinäisten kenties hyvinkin tavanomaisten sattumien onneton summa, ja oman henkikullan olemassaolo voikin hetkessä asettua varsin kyseenalaiseksi. Se, mitä tekstilläni koetan sanoa, on sama kuin viimekesäiselläkin. On parasta tarttua hetkeen sellaisena kuin se on ja lopettaa kuoleman pelkääminen, sillä se voi tulla juuri sinä hetkenä kuin sitä vähiten odottaa. Voit miettiä, mitä tekisit, jos saisit syöpädiagnoosin ja sinulla olisi puoli vuotta elinaikaa. Mitä myös voit miettiä, on se, mitä tekisit, jos saisit tietää kuolevasi puolen vuoden päästä autokolarissa. Valtaosa ihmisistä, hädin tuskin kukaan on tiennyt kuolevansa autokolarissa edes kahta minuuttia ennen. Jos sinulla on kaksi sekuntia aikaa ennen rysähdystä, tuskin kerkeät soittaa tärkeille ihmisille, tuskin kerkeät kirjoittaa kirjaa tai hankkia lapsia. Et ehkä edes ymmärrä suukottaa kumppaniasi, vaikka hän törmäyksen hetkellä istuisi vieressäsi.

Kuoleman pelkääminen lienee turhaa, mutta sitä voi ennakoida. Kirjoita kirjasi nyt äläkä syöpädiagnoosin jälkeen, sillä et ehkä elä niin pitkään, että saisit syövän. Suukota kumppaniasi nyt, sillä et voi tietää varmasti, että hän palaa viemästä roskia ehjin nahoin. Ryhdy jo tänään elämään elämää, josta haluat sinut muistettavan, sillä huomenna voi olla kammottavan myöhäistä - etkä välttämättä tiedä siitä mitään etukäteen.