Mustarastaan joulu
Talviyö on hiljentynyt, tienoot peittäen
tuuli sitä juhlii lumet puista heittäen
hiljaisesti sille vastas
lumen alta mustarastas
pinnalle se räpiköi nyt hiljaa huokaisten
Rastasparvi lentänyt on lämpöön etelän
sydäntalveen pohjolan vain toverinsa tän
jättivät kai huomaamatta
taakseen lainkaan katsomatta
mistäpä he arvanneet ois polon eksyvän
Mutta rastas sitäpä ei sure juurikaan
toive pieni sillä ois, ei kovin suurikaan
”saisinpa mä varren rennon,
lauluäänen vienon, hennon
mollissa, mut pahitteeks’ ei olis duurikaan”
”Ystäväni lennellessään suutaan soittivat
sulkapalloksÂ’, raakkujaksÂ’ he mua moittivat
ja se suuri naurulokki
siipeen, pyrstöön mua nokki
ja lentokilpailuissa minut kaikki voittivat”
Sitten ykskaks jostain kaukaa kirkas laulu soi
enkeli se taitaa olla, rastas aprikoi
kumma tunne nokkaan hiipi
jäntevöityi pieni siipi
lintu tuumi: kiitos sulle, Joulun Henki, oi!
Takaa metsän suuren sekä pellon viljaisen
kuulla voimme mustarastaan laulun hiljaisen:
”vihdoin suuren naurulokin
sulat yksitellen nokin
ja nopeimmin kun lennän, myös riemusta kiljaisen!”
(Trubamollin kynästä joulun alla 2007)