IRC-Galleria

Lainaus Robin Hobbilta:

Äkkiä lannistettu mies nosti päänsä. Oudon tuttu säihke tui-
kahti hänen silmiinsä. Hän tarttui kalpaansa molemmin käsin ja
kävi karjaisten päin vihollisiaan. Kaksi kaatui heti hänen iskuunsa,
ihmetyksen ilme naamoillaan. Kolmas ehti nostaa miekkansa
eteen, mutta hänestä ei ollut vastusta raivopäälle. Verta valui
kylänmiehen kyynärpäästä ja hänen rintansa oli siitä märkä, mutta
hänen kalpansa kalkatti kuin kellon kieli päin merirosvoa, armotta
hakaten, ja tuikkasi sitten höyhenenkevyesti ja veti punaisen vii-
van merirosvon kaulaan. Kun vastustaja kaatui, mies kääntyi ja
juoksi sukkelasti vaimonsa avuksi. Hän tarttui hehkuvaan hirteen
ja nosti sen poikansa päältä liekeistä välittämättä. Viimeisen ker-
ran hän loi katseen vaimoonsa.

"Juokse", hän sanoi rakkaalleen.
"Ota lapset ja pakene." Sitten hän lyyhistyi katuun.
Hän oli kuollut.

En saa tehtyä enään mitään loppuun.
Keskittymishäiriö on vallannut minut!
Piirrustus jää puolitiehen.
Uusi peli jää puolitiehen.
Takapihan nurmikon ajaminen jää puolitiehen.
Tiskit jäivät eilen puolitiehen.

Kaikki jää kesken.

Avasin parvekkeen oven ja ulkona möykkäsi lehmä.
Eikä vain yksi, vaan 3!

Asun ihan maalla tai jotaki :D

Kuolee
ei kuole
kuolee
ei kuole
kuolee
ei kuole
kuolee
ei kuole

En osaa päättää, eikä osaa kehonikaan.

Siinä nuijalle töitä.
Enemmän hulluutta, vähemmän makuja.

Minä kuollut?
En, mutten elossakaan.

Elävä kuollut siis olen ma.
Ei tuntoa, ei hengitystä ja pulssi vain nimellisesti.

Vihainenko?
No ei sen enempää kuin vääryyttään murhattu.

Iloinenko?
Kuin äiti rikkinäisestä essusta.

Rakastunut?
Ei suotta, eikä toivoakaan.

Surullinen?
Enemmän kuin arvaatkaan.

Apatia on nimesi ystävä hyvä.
Ja tyhjä mielesi pimeä ja syvä.

Vaan nyt
toinen näytös
murtuneelle
jo eri käytös

Sinua syytän
vaan anteeksi saat.
Enhän onnettomuutta sulle toivo
vaan onnea itselleni samaa

Jos minusta veitkin jotain
sen varmasti ansaitsit.

Mutta hulluksi teit.
Iloni minulta veit.

One minua kolme
ehkäpä neljä muille jaettavaksi
vaan lopulta yksin jaettavaksi
jää tämäkin taksi.

Ja jos en kohta päästä päätäni päiviltään
se tunkkaiseksi käypi.
Siis pyssyn varteen!
Keihäät tanaan!

Ajetaan elo tästä kehosta, sielusta manaan.

Nyt kun heräsin uusista painajaisistani kävin jossakin unen ja todellisuuden rajamailla.

Meitä oli kaksi.
Minä ja minä.
Luolassa vesiputouksen takana.

Istuin itseni vieressä, kukin omalla kivellämme.
Kunnes se, jota minä en elänyt nousi ja käveli putoukselle.
Ja hajosi pisaroiksi astuessaan putouksen läpi.

Olin yllättävän yksin siinä humussa. Pisaroiden tippuessa ja aiheuttaessa kaiun.

Sitten minusta irtosi itseni kuvajainen ja se löi ilmaa vihaisesti ja haihtui ilmaan lyöntinsä voimasta.

Kynteni alkoivat vuotaa verta, ja muodostettuaan lammikon eteeni, siitä nousi hahmo.
Hahmo oli juovuksissa ja sen tukka oli veressä.
Se otti seinästä tukea ja syttyi ilmiliekkeihin.
Lopulta hahmo räjähti järisyttäen seinämiä.

Kivilattia pehmeni nopeasti ja upposin hellästi sen läpi.
Kaikki oli pimeää.

Välähdys.
Kaikki muuttui valkoiseksi.

Pelkkää huutoa.
Ilman hengenvetoa.

Parkaisuja ja kirkumista.

Kaikki sumeni.
Olin taas kivellä istumassa.
Tällä kertaa isäni istui toisella kivellä.
Hän hymyili ja sanoi:

"Kuollut kuin isänsäkin."

Tarhan täti haastatteli
"No Niko mikäs sinusta tulee isona?"

"Mureke!"

Lisään sarjisblogiin kunhan kerkeän...

Vaan saanko unta?
En.

Painajaisia.
Hirveitä painajaisia.

Ahdistusko on loppuelämäni suunnanantaja?


Mitä pahaa tein ansaitakseni tämän...?

Päiväni valuvat hukkaan.
En tee mitään, sillä mikään ei tunnu kovin mielekkäältä.
Makoilen vaan, enkä edes nauti olostani näin.

Olisi edes töitä, niin voisi leikkiä rutiinia.

Mutta ei.

Kuolinpa sitten ahdistukseen tai tylsyyteen.