´´Emanuel, Emanuel, Emanuel, Emanuel, Emanuel, Emanuel...``
Emanuel seisoi tyhjällä käytävällä joka näytti jatkuvan kauas horisonttiin.
Joku kuiskasi hänen nimeään jatkuvasti, mutta Emanuelilla ei ollut hajuakaan, mistä kuiskaus kuului.
Hän lähti kävelemään eteenpäin käytävää, jossa ei ollut ovia, eikä edes tauluja seinällä. Vain punainen matto oli pistetty käytävään.
´´Emanuel, Emanuel, Emanuel, Emanuel, Emanuel…`` Kuiskutus kuului nyt paljon lähempää kuin äsken ja oli selvästi voimistunut.
´´Kuka sinä olet? Mitä sinä tahdot?`` Emanuel huusi ja katsoi käytävän kumpaankin suuntaan.
´´Tule Emanuel, tule Emanuel, tule Emanuel…`` Kuiskaus käski häntä.
Sitten kuiskutuksen rinnalle nousi ulinaa. Itkemistä muistuttava ääni. Se parkui parkumistaan ja mitä pidemmälle käytävää Emanuel käveli, sitä voimistuvammin itku kuului. ´´Minne minun pitää tulla?`` Emanuel kysyi ymmällään, mutta nyt lähes kuiskaten.
´´TULE TÄNNE, EMANUEL! TÄNNE!!`` Ääni kiljui nyt niin kovaa, että Emanuelin korvia särki.
Kun huuto loppui, Emanuel kuuli takaansa pamahduksen ja hetkeksi valo täytti käytävän.
Emanuel kääntyi katsomaan mieletöntä tulimerta ja kauhistui.
Joku oli räjäyttänyt käytävän hänen takanaan ja Emanuel pelkäsi, että jos ei juokse, joutuisi pian itsekin tulen syömäksi.
Emanuel lähti juoksemaan niin kovaa kuin pääsi ja hän kuuli takanaan taas räjähdyksen, mutta ei kääntynyt katsomaan.
Kuiskutteleva ääni voimistui voimistumistaan ja yhtäkkiä hän näki edessään oven.
Emanuel pysähtyi ovelle ja painoi korvansa oveen. Kuiskutus kuului oven toiselta puolelta ja niin kuului myös nyyhkytys.
Hän avasi oven. Huoneessa oli hetken pimeää, mutta sitten valot syttyivät ja Jonason istui tuolilla sängyn edessä.
Sängyllä makasi joku, valkoisen lakanan alla ja Jonason nyyhkytti tuolissaan. ´´Miksi! Miksi!`` Jonason parahti ja jatkoi nyyhkyttämistä.
Emanuelin sydän hakkasi ja hän toljotti Jonasonia, jota ei ollut ikinä nähnyt itkemässä.
´´Mitä on tapahtunut?`` Emanuel yritti kysyä, mutta hän ei saanut enää ääntä suustaan.
Ennen kuin hän ehti hätääntyä äänensä menettämistä, hän kuuli laukauksen.
Jonason lopetti nyyhkyttämisen ja rojahti lattialle vaikeroiden.
Joku oli ampunut Jonasonia, Mutta kuka?!
Emanuel katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään, sitten hän tajusi kauhukseen, pitävänsä itse asetta kädessään.
Emanuel parahti kauhuissaan ja heitti aseen pois kädestään, mutta parahtaessaankaan hän ei saanut ääntä suustaan.
Jonason nousi polvilleen ja katsoi Emanuelia surullisena. Hän puristi valkoista paitaansa kädellä ja se rupesi värjääntymään samaisesta kohdasta punaiseksi. ´´Miksi, Emanuel? Miksi sinä teit sen?``
Emanuel yritti saada sanaa suustaan, mutta mitään ei tullut.
´´SINÄ TAPOIT THOMASIN! JA NYT SINÄ LIERO TAPAT MINUT!`` Jonason karjui ja veti esiin pistoolinsa. ´´MINÄ TAPAN SINUT! TAPOIT YSTÄVÄNI! PETTURI, KATALA LIERO! ET OLE SEN PAREMPI KUIN NOUSEVA KUU!``
Emanuel yritti huutaa kauhuissaan, mutta hän ei saanut ääntä, joten hän yritti perääntyä, mutta hän ei liikkunut, hän ei päässyt karkuun, eikä voinut huutaa puolustuksekseen.
Jonason tähtäsi ja painoi liipaisimesta, Emanuelin katsoessa pistoolin piippua toivottomana.
