"Tultuani kotiin sinä iltana, vaimoni tarjoillessa illallista otin häntä kädestä ja sanoin "Minun täytyy kertoa sinulle jotain." Hän istui alas ja söi hiljaa. Näin jälleen loukkaantumisen hänen silmissään. Yhtäkkiä en osannutkaan avata suutani, mutta minun täytyi kertoa hänelle, mitä ajattelin. Haluan avioeron. Otin sen puheeksi rauhallisesti. Hän ei näyttänyt ärsyyntyvän sanoistani vaan kysyi minulta pehmeästi "Miksi?". Välttelin hänen kysymystään. Tämä teki hänet vihaiseksi. Hän heitti syömäpuikot pois ja huusi minulle "Sinä et ole mies!". Sinä iltana emme puhuneet toisillemme. Hän nyyhkytti. Tiesin, että hän halusi tietää mitä avioliitollemme oli tapahtunut, mutta en pystynyt antamaan hänelle tyydyttävää vastausta. Hän oli menettänyt sydämeni, se kuului nyt Janelle. En rakastanut häntä enää, ainoastaan säälin. Syvän syyllisyyden vallassa luonnostelin avioerosopimuksen, jonka mukaan hän saisi talomme, automme ja 30% osuuden yrityksestäni. Hän vilkaisi sitä ja repi sen kappaleiksi. Nainen, jonka kanssa olin viettänyt kymmenen vuotta, oli muuttunut muukalaiseksi. Pahoittelin hänen menetettyjä vuosiaan, panostustaan ja minuun tuhlaamaansa energiaa, mutta en voinut peruuttaa sanojani, koska rakastin Janea niin paljon. Lopulta hän itki äänekkäästi edessäni, mikä oli näky jonka olin odottanut näkeväni. Minulle hänen itkunsa oli oikeastaan helpotus. Ajatus avioerosta, joka oli pyörinyt mielessäni jo viikkoja, tuntui lujemmalta ja selkeämmältä.
Seuraavana iltana tulin kotiin hyvin myöhään ja löysin hänet pöydän äärestä kirjoittamassa jotain. En syönyt illallista vaan menin suoraan nukkumaan ja nukahdin nopeasti, koska olin väsynyt tapahtumarikkaasta päivästä Janen kanssa. Kun heräsin, hän oli yhä pöydän ääressä kirjoittamassa. En välittänyt siitä, vaan käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen. Aamulla hän esitti ehtonsa: hän ei halunnut minulta mitään, mutta tarvitsi kuukauden aikaa ennen avioeroa. Hän ehdotti, että kuukauden ajan me molemmat yrittäisimme elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Hänen syynsä olivat yksinkertaiset: meidän pojallamme oli kokeet ensi kuussa eikä hän halunnut häiritä pojan keskittymistä ilmoittamalla rikkoutuneesta avioliitostamme. Tämä kuullosti hyväksyttävältä. Mutta hänellä oli mielessään jotakin muutakin; hän pyysi minua muistelemaan miten olin kantanut hänet kynnyksen yli hääpäivänämme. Hän pyysi, että joka aamu seuraavan kuukauden ajan minä kantaisin hänet makuuhuoneesta ulko-ovelle. Luulin hänen tulleen hulluksi. Tehdäkseni meidän viimeiset yhteiset päivämme siedettäviksi, suostuin hänen outoon ehdotukseensa. Kerroin Janelle vaimoni ehdoista. Hän nauroin äänekkäästi ja sanoi sen olevan hullua. Huolimatta kaikenlaisista tempuista hänen täytyisi hyväksyä avioero, Jane sanoi halveksivasti.
Minulla ja vaimollani ei ollut ollut minkäänlaista kosketuskontaktia toisiimme siitä lähtien kun olin ilmoittanut haluavani avioeron. Joten kun kannoin häntä ensimmäisenä päivänä, me molemmat tunsimme olomme kömpelöiksi. Poikamme hurrasi takanamme, isäänsä pitelemässä äitiään sylissään. Hänen sanansa aiheuttivat minulle tuskaa. Makuuhuoneesta olohuoneeseen ja edelleen ovelle, kävelin yli kymmenen metriä kantaen häntä. Hän sulki silmänsä ja sanoi pehmeästi: "älä kerro pojalle avioerostamme". Nyökkäsin, tuntien oloni epävakaaksi. Laskin hänet ovella. Hän meni odottamaan bussia päästäkseen töihin ja minä ajoin yksinäni toimistolle.
Toisena päivänä se sujui meiltä molemmilta helpommin. Hän nojasi rintaani ja tunsin hänen parfyyminsa tuoksun puserolla. Tajusin, etten ollut katsonut tätä naista kunnolla pitkään aikaan. Tajusin, ettei hän ole nuori enää. Hänellä oli ryppyjä kasvoillaan ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa. Avioliittomme oli ottanut osansa hänestä. Hetken ajattelin, mitä olin tehnyt hänelle.
Neljäntenä päivänä nostaessani häntä ylös, tunsin läheisyyden tunteen palaavan. Tämä nainen oli antanut kymmenen vuotta elämästään minulle. Viidentenä ja kuudentena päivänä tajusin, että läheisyytemme oli kasvamassa. En kertonut Janelle tästä. Hänen kantamisestaan tuli päivä päivältä helpompaa. Ehkä jokainen päivä teki minut vahvemmaksi.
Yhtenä aamuna hän oli valitsemassa vaatteita ylleen. Hän koitti monia asuja, muttei tuntunut löytävän mieleistään. Sitten hän huokaisi, että kaikki pukunsä ovat liian isoja. Yhtäkkiä tajusin, että hän oli laihtunut niin paljon, se oli tehnyt hänen kantamisensa helpommaksi. Sitten tajusin sen.. hän oli haudannut niin paljon tuskaa ja katkeruutta sisälleen. Alitajuisesti kurotin häntä kohti ja kosketin hänen päätään. Poikamme tuli sillä hetkellä sisään ja sanoi "Isä, on aika kantaa äiti ulos". Hänelle siitä oli tullut oleellinen osa elämää, nähdä isänsä kantavan äitiään. Vaimoni pyysi poikamme tulemaan lähemmäs ja halasi häntä tiukasti. Käänsin kasvoni poispäin, koska pelkäsin että muuttaisin mieltäni viime hetkellä. Sitten pidin häntä sylissäni kävellessäni makuuhuoneesta, olohuoneen läpi eteiseen. Hänen kätensä oli kietoutunut niskaani kevyesti ja luonnollisesti. Pidin hänen vartalostaan tiukasti kiinni: tuntui kuin olisi hääpäivämme jälleen. Mutta hänen huomattavasti kevyempi vartalonsa teki minut surulliseksi.
Viimeisenä päivänä, kantaessani häntä pystyin tuskin ottamaan askeltakaan. Poikamme oli mennyt jo kouluun. Pidin vaimostani tiukasti kiinni ja sanoin, etten ollut tajunnut että elämästämme puuttui läheisyys.
Ajoin toimistolle.. hyppäsin autosta nopeasti lukitsematta ovia. Pelkäsin että pieninkin viivästys saisi minut muuttamaan mieleni. Kävelin yläkertaan. Jane avasi oven ja sanoin hänelle: "Olen pahoillani Jane, mutten enää halua erota hänestä. Avioelämämme oli tylsää luultavasti siksi, että me kumpikaan emme arvostaneet pieniä yksityiskohtia elämässämme, eikä siksi ettemme olisi rakastaneet toisiamme enää. Nyt ymmärrän, että kantaessani hänet sisään hääpäivänämme, velvollisuuteni on kantaa häntä kunnes kuolema meidät erottaa." Jane vaikutti yhtäkkiä heräävän. Hän antoi minulle äänekkään läimäytyksen, pamautti oven perässään ja puhkesi kyyneliin. Kävelin alakertaan ja ajoin pois. Pysähdyin matkalla kukkakauppaan ja ostin kimpun kukkia vaimolleni. Myyjätär kysyi mitä korttiin kirjoitettaisiin. Hymyilin ja kirjoitin "Kannan sinua jokaikinen aamu kunnes kuolema meidät erottaa. " Sinä iltana tulin kotiin kukat kädessäni ja hymy kasvoillani. Juoksin raput yläkertaan ja löysin vaimoni sängystä, kuolleena. Vaimoni oli taistellut syöpää vastaan kuukausia ja olin ollut niin kiireinen Janen kanssa, etten ollut edes huomannut sitä. Hän tiesi kuolevansa pian ja halusi pelastaa minut poikamme negatiiviselta reaktiolta, jos olisimme päätyneet eroon. Poikamme silmissä sentään... olin rakastava aviomies.
Elämän pienet asiat ovat niitä, joilla todella on merkitystä ihmissuhteissa. Ei talo, auto, omaisuus tai raha pankissa. Nämä luovat ympäristön joka johtaa onnellisuuteen, mutta eivät tuo onnellisuutta itsessään. Joten löydä aikaa ollaksesi puolisosi ystävä ja tehkää niitä pieniä asioita toisillenne, jotka luovat läheisyyttä. Olkaa onnellisia avioliitossanne.
Jos et jaa tätä, mitään ei tapahdu sinulle. Jos jaat, saatat pelastaa jonkun avioliiton. Monet elämän epäonnistujista ovat ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kuinka lähellä he ovat onnistumista luovuttaessaan.