IRC-Galleria

Tämä on todellinen päiväkirja. Joten käytän sitä sellaisena. Kiitos Jonin (sieniolento), aloin kirjoittamaan semifiktiivistä omaelämäkertaa. Eli tämä EI ole kirjaimellisesti elämäkertani. (Sitäpaitsi olin alkoholin vaikutuksen alaisena niinkuin kuuluukin kännielämäkertaan).. Tästä lähtee!

OSA 1 Taiteilija saapuu maailmaan:

Viivin viemää

Koko elämä alkoi siitä kun synnyin. Eipäs kun siitä kun isä ja äiti.. noh. Vehtasivat! Se oli kahdeksankymmentälukua ja paikka oli Tammisaari. Sinä päivänä satoi rankasti lunta.. Eikun silloin olikin syksy niin vettä.. Ja tuuli oli hirmuisin mitä Tammisaaressa oli vuosikausiin tavattu. Siitä se äiti vieläkin vääntää vitsiä että kun sitä tultiin maailmaan oikeen rytinällä.. Autotkin lenteli ja noh.. Ei nyt ihan, mutta melkein kumminkin.
Hankoon minä jumituin lapsuuden ajaksi. Siellä oli kylmä talvisin ja jouduin ruotsalaiseen päiväkerhoon. Siellä kukaan ei suostunut puhumaan suomea. Leikin aina yksin enkä saanut niitä kivoja leluja. Muistan kun käytiin rannalla kerhon kanssa ja syötiin jugurttia. Yhtäkkiä huomasin että kaikki olivat lähteneet ja jäin sinne yksin. Kerhotäditkin olivat jättäneet minut yksin. Yhä elävästi muistan sen paniikin kun tajusin etten osannut kotiin. Harhailin pitkin Hangon rantoja (siis olinhan jo 5-vuotias) ja onnistuin törmäämään naapuriin joka vei minut kotiin. Miksi ne ilkeät tädit väheksyivät minua vain koska en osannut sanaakaan ruotsia? Olen miettinyt tätä monta kertaa sen jälkeen ja todennut että heikko menestys ruotsinkielessä johtuu vain ja ainoastaan tuosta. Sen täytyy johtua. Olen saanut siis traumoja. TODELLISIA traumoja. Noh, joka tapauksessa se oli viimeinen kerta kun jouduin siihen hoitopaikkaan.. Ei siis enää ruotsalaisia hom… eiku..

Hangosta muistan myös Tommy Tabermanin. Tai oikeastaan tämän tyttären jonka kanssa leikin kesäisin. Perheellä kun oli tai on ehkä vieläkin mökki Hangossa. Se oli siinä ”meidän piitsillä”. Sillä sedällä oli hassu kihara tukka ja mielenkiintoinen tapa puhua. Ja luulen että äiti taisi vähän ihastua siihen, hih. Mutta isä oli silloin vielä kuvioissa.. VIELÄ. Noh, mutta isäosioon voin palata myöhemmin. Kuitenkin. Meillä oli myös Hangossa maailman suurin auringonkukka joka kasvoi takapihallamme. Se ylsi kattoon asti ja siinä oli lautasen kokoinen kukinto. Istuin usein sen alla ja mietin että onko tämä se kasvi josta pahat pojat saa pään kipeäksi. (Kyllä, 5-vuotias voi olla huomattavan älykäs.. Ainakin minun tapauksessani, tulihan minusta sentään taiteilija..) Luulen, että epätavallinen kiinnostukseni auringonkukkaan oli enteitä jo tulevasta huumeongelmastani, johon palaan myöhemmin. Sain auringonkukkatraumoja, se todellakin selittäisi myöhempiä ongelmiani.

Talvet kuluivat ja Hangossa oli vain kylmä. Haaveilin vuoronperään missin ja astronautin urasta ja kai joskus arkeologinkin.. Mutta sitten taloon tuli minisyntikka. Isä löysi sen katuojasta hylättynä ja yksinäisenä. Isä näki sen mahdollisuudet ja toi sen kotiin. Siinä oli semmoisia naurettavia samba-rytmejä valmiina ja kolmea erilaista soundia. Koko koskettimisto käsitti ehkä puolitoista oktaavia (ne jotka eivät tiedä mikä on oktaavi voivat ottaa hiiren kauniiseen kätöseen ja googlettaa!), mutta se oli silti elämäni valo. Voi kuinka muistan miten ihailin televisiosta virtuoottisia pianosolisteja soittamassa Griegin, Mozartin tai Beethovenin pianokonserttoja. Tapailin niitä korvakuulolta minisyntikallani ja pikkuhiljaa ne alkoivatkin sujua. Noh, siis eivät tietenkään ihan niin kuin alkuperäiset mutta melkein! Silloin vanhemmat huomasivat poikkeuksellisen lahjakkuuteni ja olivat kerrassaan mykistyneitä piilevistä lahjoistani. Olin tietenkin kaikesta huomiosta ja lahjakkuudesta innoissani, mutta synkkä pilvi painoi mieltäni; naapurin tytöt kiusasivat minua. Usein leikin takapihalla käpylehmilläni, koska meillä ei ollut varaa ostaa oikeita leluja. Ne kaksi ilkeää tyttöä pilkkasivat minua käpylehmistäni ja hajottivat ne aina mennen tullen. Otin tämän hyvin raskaasti sillä äiti oli minulle kädestä pitäen opettanut miten käpylehmiä tehdään.. Hän istui vierelleni, otti maasta pari käpyä ja sanoi: ”Katso lapseni, et tarvitse kuin mielikuvituksesi niin nämä kävyt muuttuvat lehmiksi, lampaiksi, dinosauruksiksi, joulupukeiksi.. Miksi ikinä haluat. Käytä luovaa lahjaasi!” Ja sitten tulivat ilkeät naapurintytöt vaaleine pitkine kutreineen ja hajottivat minun luovuuteni kukkaset. Kaikki lehmät, lampaat ja Kolumbuksen laivastot hajalla. Vielä minä noille kurjille kakaroille näyttäisin!


Seuraavassa osassa Viivi muuttaa Orimattilaan!