Hän katsoo ulos ikkunasta sateeseen ja toistaa samat sanat taas uudelleen. Hän kuuli siitä vasta hetki sitten ja jo nyt hän toivoo, että asiat olisivat toisin. Hän toivoo, että olisi ollut se tyttö, joka käveli tietä pitkin viime syksynä hieman sen jälkeen, kun pimeys oli laskeutunut. Hän toivoo, että olisi ollut se, jonka joku raahasi pois tieltä, painoi maahan ja peitti suun. Hän toivoo, että hän olisi ollut se, joka on nyt iäksi muuttunut joksikin toiseksi, toivoo, että hänellä olisi se ikuinen pieni arpi ihossaan. Silloin hänellä olisi jotain, millä sitoa itsensä kiinni toiseen, jotain jolla vetää toinen aina takaisin.
”Et sinä voi mennä nyt, et voi jättää minua näin, et nyt kun olen luottanut sinuun liikaa.”