Minulla on ikävä sinua.
Eräs kappale kiertää kehää päässäni,
enkä saa sitä mitenkään pois.
Voisiko aivoissakin olla sellainen on/off-nappula,
josta voi kääntää,
ettei enää olisi ikävä?
Jokainen kerta kun näin kasvosi,
tekee mieleni tehdä jotain typerää,
mutta joka kerta käsken itseäni ryhditäytymään
ja hymyilemään sinulle kuin tavalliselle ystävälleni.
En minä haluat,
että olet vain tavallinen ystävä,
mutta en myöskään halua joutua kokemaan sitä kipua,
joka syntyy kun menetän sen ystävän.
Niin pitkän aikaa olen itseäni kieltänyt,
mutta itse tämä aiheutit,
kun padot aukaisit.
En muista enää,
miten luotetaan.
En tiedä enää,
mihin luottaa.
En uskalla enää antaa palasta itseäni toisen vastuulle.
Opetatko minua luottamaan,
muistutatko miten rakastetaan täysillä?