Ei ole helppoa olla koira. Ainakaan pieni mustavalkoinen urospentu teini-iässä.
Autolla on kiva lähteä kotoa matkaan, mutta kun pitäisi lähteä pois Lunan ja Lassin luota niin onkin toinen ääni kellossa. Halla tuli mielissään kanssani pihalle, otti ahnaasti vastaan tarjotut leivänpalat, mutta kun avasin sille auton oven, niin hilpaisi metsään, eikä tullut vaikka huusin ja vihellettiin pillillä.
Loppuviimein oli juossut joenrantaan ja nappasin sieltä kainaloon ja raahasin pyristelevän 20kg ylämäessä autoon.
Tänään on myös ollut perin traumaattinen päivä. Aamutallin ajan narussa, päivätallin ajan narussa ja illalla narussa. Ja pahinta siinä on että narussa EI kertakaikkiaan voi kakata! Illalla kykkivä ja ovella vinkuva tärisevä koiranriekale pehmitti äiteen sydämen ja ajattelin että jos nyt äkkiä sitten käy turauttamassa.
Nappi ryntäsikin kyykistelemään puun juurelle, mutta VÄLITTÖMÄSTI asiat toimitettua päätti karistaa pihan lumet jaloistaan eikä tullut vaikka miten huutelin pizzanreuna kädessä.
Nyt se surkimus makaa tuossa vieressä sohvalla ja itkee.
En tiedä saiko mahanpuruja pidättämisestä vai mikä toisen on. Silittämällä saan sen hiljaiseksi, mutta en nyt hitto soikoon voi antaa sen käskyttää meikäläistä.
Naru on ja pysyy. Röykäle on kolmen päivän aikana onnistunut hävittämään sille tarjotut etuudet käyttäytymällä välinpitämättömästi ja sulkemalla korvansa luoksetulolta.
Miten se käy niin äkkiä. Kolme päivää - ja olet ihan pihalla kuvioista.