IRC-Galleria

Elettiin kevättä 2000. Olimme vihdoinkin Markon kanssa päättäneet ostaa diesel-mersun ja aika tarkka kohderyhmä oli w123 joko 200 tai 300-koneella.
Katsoimme ja kokeilimme muutamia ja loppujenlopuksi Hämeenlinnan Lintumäestä löytyi suklaanruskea hyvinpidetty ja alle 400t ajettu peli.
Koeajon jälkeen päätimme ostaa sen.

Purppura on d200, vuosimallia -83 ja se on alunperin uutena hankittu Hämeenlinnan Vehosta. Minun lisäkseni sillä on ollut aikaisemmin kaksi omistajaa ja huoltokirja kertoo säännöllisestä elämästä. Reppana ei siis tiennyt millaiseen pyöritykseen se joutuu kun päätyy minunkaltaiselleni ihmiselle. Ja rakkaita ovat yhteiset kilometrit olleetkin, vaikka vähän häpeillen olen seurannut aiheuttamiani vanhuudenvaivoja viime vuosina.

Ihan aluksi mersusta tuli "avoeroauto". Ajoin sillä pois Markon elämästä kesällä 2000 ja koska se oli nimissäni ja Honda Markolla, ei Hondaa sitten myytykkään ja jäin isälle velkaa hankintahinnan.
Heti kesäkuussa Johtis pääsi kiskomaan muuttokuormaa Loimaalla omakotitaloon, jonka vuokranantaja olikin tuntia aikaisemmin päättänyt hakemaan avaimet pois, kun "mieli oli muuttunut". Iso määrä muuttotavaraa jäi kummittelemaan pitkäksi ajaksi auton takapenkeille ja jotain siellä perähudlarissa saattaa olla vielä tänäkin päivänä. Kerrottakoon, että kävimme kuitenkin talossa sisällä syömässä taco-aterian (paikkoja sotkematta, ja irroitettu ikkuna laitettiin myös takaisin!) ennenkuin jätimme sen ikuisiksi ajoiksi odottamaan muita asujia.

Elokuu 2000 oli kohtalokas kuukausi joka erotti tiemme puoleksi vuodeksi.
Pikavisiitti Loimaalle oli taaksejäänyttä elämää ja olin lähdössä hakemaan sieltä osaa tavaroistani pois. Minulla oli kyydissä eräs Sini Hämeenlinnasta (ryyppykaveriksi) ja takapenkillä Samu-koira.
10-tietä Turun suuntaan ajaessamme oli ensin kaunis ilma, mutta sitten alkoi sataa ja pienet pisarat yltyivät nopeasti kaatosateeksi. Kehotin Siniä kiinnittämään turvavyönsä, koska olin kuukautta aikasemmin saanut sakot kyytiläisenä vöiden käytön laiminlyönnistä.

Rengon jälkeen, Tammelan kunnan alueella ennen Forssan rajaa on pitkä loivalta tuntuva alamäki joka kaartaa hiukan vasempaan. Siinä kohtaa tiessä oli tuolloin syvät urat ja koska Tammelan maalaiskunnassa ajetaan traktorilla paljon, oli tie mutainen.
Käännähdin hiukan kurkistamaan eteen tunkevaa koiraa, kun auto nytkähti ja tunsin perän irtoavan tiestä.
Tein vastaliikkeen, mutta kokemattomuuteni ja urien vuoksi siitä tuli ylimitoitettu ja seuraavaksi perä olikin toisella puolella auto.
En muista kuinka monta ohjausliikettä ehdin tehdä, mutta heittelehtiminen paheni, kunnes tajusin että matkaamme perä edellä kohti tuntematonta.

Sinä hetkenä ajatukset olivat lähinnä "voi vittu!" "mitä nyt tapahtuu" ja määrittelemättömän ajan (sekunti? Kaksi?) kuluttua kaikki alkoi lennellä, rymisi, koira paiskautui eteeni tuulilasiin ja Sinin päälle. Sitten tuli hiljaista.

Istuin jokusen sekunnin paikallani. Kädet tärisivät. Sini oli hengissä, koira oli hengissä, itseäni ei sattunut ja autokin tuntui olevan tukevasti paikoillaan. Käänsin virta-avaimesta sähköt pois ja sanoin että mennään ulos autosta.
Sinin puoleinen ovi ei auennet, mutta saimme kuskin puolen ovea senverran auki, että pääsimme kaikki kolme ujuttamaan itsemme siitä pihalle.

Ensimmäinen ajatukseni ulkona oli lohduton "Ei taideta ajaa tällä Loimaalle tänään".
Tuulilasi oli repsikan puolelta osittain irti ja murskana, konepelti ja etulokari rutussa ja katossa suuria lommoja ympärimenon johdosta.
Auto itse oli leveässä maantieojassa, vettä oli onneksi vain muutaman kymmentä senttiä. Olimme kuskista katsoen tien vasemmalla puolella mutta kuitenkin jälleen nokka menosuuntaan menossa.
Koska henkilövahinkoja ei tapahtunut, minua alkoi surettaa auton kohtalo jo heti alkuunsa kun kömmimme tielle ja pysäytimme ohiajavan auton että tämä soittaisi poliisit paikalle.

Forssan poliisit hommasivat traktorimiehen kiskomaan auton ylös, veivät kilvet samantien ja antoivat minulle varoituksen sakkorenkailla ajamisesta. Kesänakit olivat melkein sileät.
Isä tuli paikalle ja katsoin sydän syrjällään miten hän nuiji rautakangella autoni etulokaria irti renkaasta. Uskollinen autoni käynnistyi ja peruutimme sen erääseen tienhaaraan jossa kiinnitettiin hinausköysi ja auto kiskottiin Turenkiin kolarikorjaamolle. Köysi katkesi kolmesti matkan aikana.

Sinä syksynä asuin Tampereella, kävin hevoshierojakoulua ja ajoin Hondalla.
Myin hevoseni Säpsäyksen, että sain rahat mersun korjaamiseen ja maalaamiseen koska en olisi kuitenkaan pärjännyt ilman autoa. Remontti kustansi yhteensä yli 10 000 vanhaa markkaa. Mutta puolen vuoden kuluttua, helmikuun alussa kävin hakemassa Purppurani, joka loisti kuin uutena autona tuliterässä maalissa ja lommottomissa kilvissään.

Parisataa tuhatta kilometriä, kolhuja ja kiroiluja. Mutta koskaan ei ole minua tielle jättänyt silloin kun on päättänyt pihasta käynnistyä. Koskaan enää ei ole lähtenyt hallinnastani kun olen huolehtinut hyvät renkaat alle ja oppinut siihen mitä perseen alla tapahtuu.

Ja nyt kuuden vuoden jälkeen mietimme, viedäänkö 23-vuotias enää huoltoon ja kannattaako sitä koittaa katsastaa.
Aika varattiin, uusi takavetari odottaa peräkontissa ja jos vielä laittaisi isän vanhasta autosta plyyshipenkit kesäksi niin ei yhtään tarvitsisi hävetä uusien ja ilmeettömien romujen joukossa.

Johtis on toinen kotini (ja siltä se joskus näyttääkin), siellä on nukuttu, syöty, tapeltu ja rakasteltu. Juttuja riittäisi kerrottavaksi kommelluksineen vaikka kuinka, mutta luulen että lukijan kiinnostus autovanhusta kohtaan on rajallinen, joten lopetan tähän. - Tälläkertaa :)

...tänään alkoi taas uusi viikko jälleen kovien pakkasten merkeissä.
Kuitenkin koko viikonlopun ilma on kylmyydestä huolimatta ollut aivan ihana!
Aurinko paistaa, tammat lekottelevat takasiaan lepuuttaen sen hyväilevässä lämmössä ja tyyni sää saa tuntemaan niinkuin se -20 astetta olisi vain numeroita digitaalimittarissa.
Totuus selviää sitten kun menee siivoamaan karsinoita ;) Lantakasat saa hakata teräslapiolla irti kuivikepohjasta.

Olin eilen isän luona muutaman tunnin. Lauri meni töihin, joten ajattelin käyttää aikani mukavasti ja hurauttaa Solstrandiin. Toisin meinasi kuitenkin käydä, koska Eberspächer sanoi sopimuksen irti. Onneksi isä tuli sitten kuitenkin hakemaan minua ja kävimme perinteiseen tapaan kebabilla kuten silloin kun olin vielä pikkuinen ja asuin kotona.

Päivä oli mukava. Juttelimme niitä näitä isän siivotessa pakastintaan. Halla pyöri tohkeissaan mukana ja pureskeli pudonneita jääkokkareita.
Pakkasesta löytyi myös vuoden 98 puolukoita joita maistelimme.
Olin mennyt itse laittamaan pyykkejä ja isä lähti käymään toisessa huoneessa. Kun hän tuli takaisin, oli Halla seissyt PÖYDÄLLÄ ja ahtanut puolukoita purkista kitusiinsa!
Raivokkaan huudon saattelemana se oli sitten pinkaissut alas ja loppujenlopuksi nauroimme itsemme kipeäksi koiruuden uusimmasta tempauksesta. Halla oli tosin hiukan nolona ja puolukat menivät roskikseen.

Ennenkuin pakkaset hellittävät, olen kotini vanki.
Kirjastossa olisi tehnyt mieli kyädä. Palauttaa nuo kirjat ja lehdet ja lainata vähän parempia kaavalehtiä. Kaipailisin imetyspaidan kaavoja. Ja ohutta fleecekangasta tarvisi hankkia ja.

Tämä muistelo on ensikosketuksen Vihtiin. En olisi uskonut että jo vuoden kuluttua asumme siellä hevosten kanssa ja lämmitämme yli satavuotiasta hirsitaloa seinistä revityillä lastulevynpalasilla.

Oli sunnuntai-aamupäivä, Neukkulassa ei jaksanut venyä kun oli komea alkukevään ilma, joten päätimme lähteä Laurin kanssa ajelulle. Suuntasimme aluksi Johtotähden kohti Malminkartanoa ja kiipesimme jätemäelle tähyilemään talviunestaan heräävää Helsinkiä kohti.

Vanhempani olivat juuri ostaneet talon Lopelta, Pilpalasta, joten päätimme hiukan ajella sinnepäin vaikka talolla ei käytäisikään. Muuttokin tapahtuisi vasta vapun tietämillä. Niinpä Mercedes käännettiin ensi kertaa Vihdintielle ja annettiin mennä niin kauan kuin baanaa riittää pohjoiseen :)

Kuuntelimme levyjä, tähyilin tohkeissani maisemia ja juttelimme niitänäitä. Meillä molemmilla oli päällä valkoiset kauluspaidat ja siniset farkut, olo oli kuin vastarakastuneilla ja sellaisiahan toki olimmekin.

Kakkostien risteyksestä emme kuitenkaan kääntyneet Karkkilaan vaan lähdimme takaisin, Helsinginsuuntaan. Jo ennen kylän risteystä näin kirkontornin ja mainoksen Pyhän Birgitan raunioista ja tahdoin edottomasti poikeita sinne kun oli niin lähellä tietäkin.

Pieni unisen näköinen kylä keväisen sunnuntain kuulaassa paisteessa. Kuljimme rauniokirkon salissa, jossa oli taivas kattona ja vertailin sitä innoissani Pälkäneen ja Messukylän harmaakivisiin jotka olivat samalta aikakaudelta.

Päätimme vielä käydä mäen päällä katsomassa uuden kirkon kirkkomaata. Sitä ennen kuitenkin tutustuimme kyläkauppaan (Silloinen Vikseri) ja haimme molemmille Batterytölkit sekä yhteisen paketillisen kylmäsavulohta jotka söimme autossa kirkon kupeessa.
Kiertelimme katselemassa vanhoja paasia ja lukemassa nimiä, enkä olisi oikeastaan välittänyt edes lähteä pois.

Matkalla takaisin pyörähdimme vielä Nummelan keskustan kautta. Silloin oli uuden liittymän remontti meneillään. Vuoden kuluttua tästä Meritien ylikulku oli ollut jo hyvän aikaa valmis.
Sanoin Laurille että muutetaan jonain päivänä Vihtiin, mutta hän oli sitä mieltä että se on ehkä vähän liian kaukana pääkaupunkiseudusta. Tänä päivänä, kun asumme Vihdin pohjoisimmissa perukoissa, olen hetkittäinen samaa mieltä, mutta toisaalta meillä on täällä oma rauha ja kohtuumatka ihan minne vaan.

Päivän extrat olivat viellä Veikkola ja Bodom, jonka jälkeen palasimme Paloheinään ja jatkoimme elämää vastarakastuneina. Ei se ole tainnut loppua vieläkään ;)

Lueskelin kaimani päiväkirjaa ja se sai minut jokseenkin liikuttuneeseen tilaan. Samaan paatokseen en nyt kykene, mutta tuli tahto muistella menneitä. Taidan hypätä lähes kymmenen vuoden taakse.

Minulla oli monenlaisia odotuksia 96-vuoden Assemblyista. Kesä oli mennyt vähän toivottomissa merkeissä, olin mokannut pahasti parissa paikassa ja ylipäätään poika johon olin ollut ihastunut ei tuntunut piittaavan minusta (tai jopa useampi poika).
Lähdin kuitenkin mielelläni partyille. Olin juuri aloittanut 9. luokan toiseen kertaan enkä tuntenut oloani kovin kotoisaksi uusien ihmisten kanssa. Itseasiassa koulunkäynti ei kiinnostanut sen enempää kuin edellisvuonna.

Olin aamun koulussa jotta pääsin ruokailemaan ja sen jälkeen hipsin rautatieasemalle, ostin lipun (15v pääsin vielä lastenlipulla!) ja jäin odottamaan seuraavaa junaa.
Oli lämpöinen loppukesän päivä. Olin pukeutunut S-marketin muovikassiin (tuoreus, laatu, oikea hinta) ja hameeseen. Laittanut lyhyellä matkalla pomimiani kukkia hiuksiini.

Jonkin aikaa Messukeskuksen takana hortoiltuani löysinkin Topsyn ja tunnin-parin päästä Nosfen. Istuskelimme, jauhoimme kakkaa ja katselimme kun Damonesin pyörimistä alarinteessä. Siellä oli aloitettu jo aikaisin. En muista oliko meillä alkoholia, mutta fiilikset alkoivat nousta. Selvisi, että sinä vuonna sisäänkäynti oli toisella puolella, eli siellä missä Messuhallin pääsisäänkäynti on. 95 Assyille mentiin pohjoispäädyistä.

Illemmalla alettiin olla jo Tunnelmissa :) Xaztur oli jossain vaiheessa ilmaantunut paikalle, joten liimauduin hänen seuraansa ja tapasin muitakin VDC-membereitä. Mm. niitä jotka olin kuulemma tavannut Abduilla, mutta en kuollaksenikaan muistanut mitään. Eräs oli söpö "mantelisilmä" (vaikka hitto soikoon siniset ne silmät olivat!!) jonka kanssa oli ollut enemmänkin juttua aikaisemmin. Varmaan koko groupin turhin jäsen, Bishop.
Näillä Assyilla tapasin ensikertaa myös tulevan aviomieheni, vaikka en sitä silloin tiennytkään. Pieni farkkupaitainen poika, joka hoki kerta toisensa jälkeen "Buthros Buthros Ghali! Bueno Estente!" ja oli muutenkin aika omalaatuinen kaveri. Juu, olemme katsoneen Fast Show'ta jälkeenpäin ;)

Välillä pyörin myös Kakan ja Duncanin kanssa ja etsiskelin silmilläni tuttuja. Tulihan niitä siinä morjestettua. Jossain vaiheessa eksyin kuitenkin enemmän ja enemmän Bissen, Swagin ja Goozhin seuraan ja ilta päättyi sitten ensiksimainitun kainaloon nukkumahallissa. Mainittakoon että kiltisti nukuimme vaikka samassa makuupussissa oltiinkin. Mutta kyllä sellainen sekoittaa pienen tytön pään.

Seuraavana aamuna Bisse halusi suihkuun ja lähdimme käymään heillä jossain Espoonlahden suunnalla. Peseydyin itsekin ja sain puhtaan T-paidan lainaan. Voi kun muistaisin minne olen sen vuosien varrella hävittänyt. Koskaan en sitä hälle palauttanut, mutta ilmeisesti joku sitten nyysi sen. Prodigyn Hi-Voltage-Experiencepaita. Se oli minulla ainakin vielä joulukuun Pornopartyilla jossa levitin majoneesit lahjakkaasti ympäri valkoisia vaatteitani.

Siitä se kai sitten lähti. Yksi paskoista ajanjaksoista elämässäni.
Siltä loppuvuodelta on hyviä muistoja ja sitten myös niitä huonompia. Vitutusta ja katkeruutta. Muutamaan kuukauiteen mahtuu paljon ja myös minulla ne sisältävät tunteita joita en ole ihan kokonaan käynyt läpi vaikka tästä onkin jo paljon aikaa.

Viimeisen rakastelukerran jälkeen, joulukuussa, hän kysyi minulta: "itketkö sä?"
Valehtelin että en ja painauduin peiton alle. Nukuin siinä huonosti sen yön, koska jossain sisimmässäni tiesin etten tulisi sinne enää ikinä. Kumpikaan ei koskaan sanonut ettei tavattaisi enää, mutta niin ei vaan tapahtunut. En ole nähnyt kundia koskaan sen jälkeen kun hän jätti minut kevarin kyydista TKK:n graafisen tekniikan pihaan.

Lähdin kävelemään kohti uusia "seikkailuja"

Odotellaanpa inspiraatiota! Sain eilen hankittua hienoja neppareita oikein Nummelasta asti. *aplodeja kiitos*

Jos sitten vielä jaksaisi vähän tonkia noita äärettömän syviä kangaskasseja ja päättää mitä paskartelisi tämän päivän ratoksi. Aamu vaan ei ole alkanut kovin pirteissä merkeissä.
Tai alkanut ja alkanut.. nukuin ensimmäistä kertaa pirun huonosti silkkojen asentovaikeuksien vuoksi. Kun on tottunut nukkumaan kyljellään tai ns. lumbago-asennossa, niin selällään ollessa heräilee jatkuvasti. Selän hitpointsit laskivat aina kun koitin asettaa itse kyljen ja Laurin varaan sopivasti ettei vatsa ole liikaa sänkyä vasten ja loppujenlopuksi siitä ei sitten tullut mitään.

Aamuäreänä lähdin viemään hevoset pihalle ja nyt pitäisi saada kelkka liikkeelle. Parin tuntia olen yrittänyt.

Kahtena viime yönä olen nähnyt paljon unia. Viime yönä sitäkin hämärämpiä. En osaa laittaa niitä järjestykseen, mutta kirjoitan jokusen katkelman.

Eräässä kohdassa untani kävelemme Hallan kanssa rantaa pitkin jäällä. Halla näkee metsässä ihmisen ja minulla on täysi työ saada se seuraamaan minua ettei se lähde tyypin perään. Juoksemme rätisevän jään yli rantaan. Minua pelottaa ettei se kestä meitä, mutta kestää kuitenkin.

Toisessa kohtauksessa olen ex-työkavereita katsomassa Hesessä. Jutellaan niitä ja näitä. Eve kertoo että he joutuvat kiertävässä vuorossa siivoamaan vessat nykyisin ja siihen menee 2h kerrallaan. Olin ajatellut pyytää että Pia ottaisi minut vielä töihin, mutta luovun ajatuksesta koska se tuntuu epämiellyttävältä.

Olemme Laurin kanssa Hämeenlinnassa Aulangolla. Siellä on paikkoja joita olen nähnyt aijemmissa unissani vuosien varrella ja joita ei oikeasti ole olemassa.
Menemme katsomaan jotain nähtävyyksiä, joita varten meillä on myös kartta. Kartassa on alue "Näkymätön maa", jossa ei näy kartan kohdalla mitään. Oikeasti siellä on myyntikojuja joissa myydään mm. kuivattuja silokkeja. Lauri aikoo ostaa niitä ja minua harmittaa kun en raskauden aikana niitä kuitenkaan voi kokeilla. Osa alueen rakennuksista on vajonnut vuosien varrella osittain maan sisään ja ihmettelemme miten eräskin "ruusutaloksi" -nimetty hirsirakennus on selvinnyt ilman lahovaurioita. Johtuu varmasti kuivasta maaperästä.

Viimeinen uni ennen heräämistä sai minut miettimään mitä kuuluu vanhalle koulukaverilleni Riinalle. En ole nähnyt häntä vuoden 99 jälkeen jolloin olimme juhannusaattona Markon kanssa Hämeenlinnassa.

Tässä unessani Queen-yhtye oli tulossa Hämeenlinnaan ja menin myös paikalle katsomaan kun heidän piti kulkea erääseen levykauppaan. Siihen oli kokoontunut porukkaa ja havaitsin siellä Riinan pitkä nahkatakki päällä ja puolipitkät kiharat avoimina.
Juttelimme, kerroin hänelle Matleenasta ja sen varsoista ja Riina sanoi alkaneensa ratsastaa paikassa nimeltä "Leon Kolossi" (jopa on nimi!). En tiennyt paikkaa ja hän yritti selittää sitä minulle.
En muista mistä muusta juttelimme, mutta unessa hän asui edelleen Hämeenlinnassa.
Missähän hän oikeasti on?

Pienessä mökissä, aivan kaupungin laidalla eli pieni robotti parhaana ystävänään pikkuinen tietokone. Ne pelasivat päivät pitkät shakkia, tammea, ristinollaa ja kaikkea sellaista mitä pikkuiset robotit ja tietokoneet tykkäävät yhdessä tehdä.

Eräänä päivänä pieni robotti sanoi pienelle tietokoneelle. "Minä olen kyllästynyt ainaiseen pelaamiseen, tahtoisin nähdä mitä muuta tässä maailmassa on, kuin meidän pölyiset nurkkamme." Pieni tietokone printtasi syvän huokauksen ja naputti: "Ehkä sinä pääset toteuttamaan unelmiasi, minä tulen keräämään pölyä poweriini niin kauan että tuuletin leikkaa kiinni ja konkkani ylikuumenevat. Se on minun kohtaloni." Pienen robotin mielessä kuitenkin kuumotteli kovasti nähdä olisiko maailmalla sille jotain tarjottavaa ja se totesi: "Kuule! Minä tulen ehkä katsomaan sinua joskus, mutta maailmalla voi olla minulle jotain sellaista mitä sinä et pysty minulle tarjoamaan." Sitten pieni robotti raahusti toiseen huoneeseen boottaamaan itseään.

Sattuman sormet puuttuivat kuitenkin peliin. Pienen robotin ollessa tiedottomassa ja avuttomassa tilassa, sattui pari murtovarasta huomaamaan pimeänä olevan talon nurkassa hohtamassa pienen tietokoneen ledit. "Hahaa! Tuon rohjakkeen myynnistä voisimme saada huomisen ruokarahat!" totesi finninaamainen roisto veljelleen Keltakynnelle. "Ja täysin vartioimatta!", veli totesi, "sen me viemme Erkin Elektroniikkaan heti huomenaamulla!"


Kun pieni robotti oli saanu itsensä bootattua ja puhdistettua paineilmalla pahimmin pölyttyneet komponentit, se päätti mennä ehdottamaan pienelle tietokoneelle erää shakkia. Huoneeseen astuessaan sen oli ajettava kamera-ajurinsa uudelleen ennenkuin uskoi että siinä missä pieni tietokone oli vielä illalla maannut, oli nyt vain muutama pölypallo ja yksinäinen verkkokaapeli väkivalloin keskeltä revittynä. "Voi minua", nyyhki pieni robotti, "Minä se vain unelmoin maailmasta ulkopuolella ystäväni unohtaen. Nyt hän on lähtenyt ja se on oikein minulle!"
Pieni robotti avasi ulko-oven ja astui aamuhämärän tihkusateeseen. "Nyt minulla ei ole enää mitään joka estäisi minua etsimästä onnea..."

Mutta missä ikinä pieni robotti kulkikin, se tunsi olonsa yksinäiseksi. Sen diodit narisivat maanteiden hiekasta eikä kukaan antanut sille paineilmaa niiden puhdistamiseen. Ihmiset tönivät sitä ja pian se sai huomata toisten tietokoneiden ja robottien olevan ihmisten orjuuttamia, eikä niillä ollut aikaa edes jutella pienen robotin kanssa. Kerran se jo luuli löytäneensä ystävän eräästä rahapeliautomaatista, mutta syydettyään viimeisen kolikkonsa sen uumeniin, automaatti mykistyi eikä enää vastannut pienen robotin ystävällisistä jutteluyrityksistä huolimatta.

Eräänä päivänä pieni robotti sattui kulkemaan erään liikkeen ohitse ja sille tuli vastustamaton halu poiketa sisään. Tämä kyseinen liike oli, kuten varmaan jo arvaatkin, nimeltään "Erkin Elektroniikka" ja siellä pieni robotti näkikin pikkusen tietokoneen lepäävän hyllyssä niin seesteisen näköisenä että sen prosessori oli pakahtua. Pieni robotti käveli hyllyn luokse ja kosketti tietokoneen pintaa. Samalla sen kamerat kohdistuivat hintalappuun joka sanoi: "100 yksikköä".

"Minulla olisi ollut 100 yksikköä vielä pari päivää sitten", pieni robotti meinasi vajota epätoivoon, "mutta koitin ostaa sillä ystävyyttä ja löytää jotain parempaa kuin elämä on eteeni tuonut!"

Pitkään ei pieni robotti saanut seistä sammuksissa olevan ystävänsä rinnalla, kun Erkki saapasteli paikalle. "Jos sinulla ei ole varaa ostaa mitään, niin häivy täältä tai kutsun robottirankkurin viemään sinut romuttamolle!" Pieni robotti putosi polvilleen Erkin edessä ja rukoili tätä auttamaan jotta voisi pelastaa ystävänsä. Jopa Erkin alumiinisydän heltyi ja se sanoi, "Katsotaan mitä voin tehdä hyväksesi.. minulla on kyllä eräs ystävä joka kenties voi auttaa sinua!"
Tietenkin Erkin mielessä oli ensisijaisesti saada rahaa pienen tietokoneen myynnistä, koska niin antiikkista vehjetta olisi vaikea kaupitella ihmisille. Mutta kauppiaankin sydämessä elivät lapsuudenmuistot joissa hän kirmaili kedoilla oman pienen robottinsa kanssa ja juotti yhteen sen palaneita piirejä niin pitkään kuin hänen taitonsa riittivät pitämään robottia kunnossa.

Mikä voisi olla pienelle robotille kamalampi paikka kuin Rankka-Sakarin Suolakaivos?
Kuitenkaan hetkeäkään empimättä se marssi syvälle syövyttäviin höyryihin ja raatoi ruosteen vallatessa sen pinnat, kokonaista kaksi kuukautta tienatakseen 150 yksikköä.
Sen liikkeet kävivät hitaiksi ja kankeiksi, pari sormea lakkasi toimimasta ja sen ääni muuttui narisevaksi, mutta se ei hellittänyt ennenkuin oli valmis nostamaan ansionsa ja nousemaan punaruskeaksi muuttuneena takaisin aurinkoon.

Varmaan ihmettelet minkä vuoksi se teki ylimääräistä työtä? Eihän pienen tietokoneen hinnaksi oltu sovittu kuin 100 yksikköä, eikä edes Erkki ollut niin julma että olisi ottanut epätoivoiselta robotilta ylihintaa, niin helppoa kuin se olisi ollutkin.

Kotona pieni robotti asetti pienen tietokoneen pöydälle, avasi hellävaroen sen kotelon ja alkoi suolahuurujen korroosioimilla sormillaan tehdä toimenpiteitä koneen uumenissa. Se asetti uutuudenkarhean pumppuyksikön tietokoneen viereen, kaatoi jäähdytinnesteet putkiin ja ilmasi ne. Sen jälkeen se jännittyneenä painoi tietokoneen käynnistysnappulaa.

Tietokoneen bootatessa pieni robotti otti esiin Erkilta kaupanpäälisiksi saamansa öljykannun ja alkoi hieroa sitä itseensä, jotta pahimmat ruosteet lähtisivät pois. "Ne ovat kuin arpia, kunniakkaassa taistelussa ystävyyden puolesta", printtasi pieni tietokone kun se ensimmäisen kerran kuukausiin heräsi ja huomasi ajastimensa hypänneet ison loikan sitten viime käynnistyksen. Vielä iloisemmaksi se tuli havaitessaan siihen integroidun uutuudenkarhean vesijäähdyttimen ja sen tuoman viileyden pölyisten väsyneiden tuulettimien sijaan.

"Suuri maailma ei ole minua varten!" totesi pieni robotti, "Minä tyydyn siihen mitä minulla täällä kotona on, eikä se ole edes kovin vähäistä se! Minulla on ystävä jonka kanssa jokainen hetki on arvokas, sillä koskaan ei tiedä saako enää uutta tilaisuutta."

Ja niin pieni hieman ruosteinen robotti ja olonsa nyt kevyemmäksi tunteva pieni tietokone jatkoivat shakin, tammen ja ristinollan pelaamista tyytyväisenä eksistenssiinsä. Ja varmasti pelaavat siellä vielä tänäkin päivänä.

Aamu sujui niissä merkeissä, että jahkasin koneella, syötin koiran, jahkasin vähän lisää ja vein sitten koikun ulos. Laitoin webaston päälle ja venyin taas koneella vähän liiankin kauan ennenkuin kävin starttaamassa auton, heittämässä tammoille päiväheinät ja kurvattua mersulla pihasta.

Siitä on yli vuosi kun lopetin hommat Hesessä ja nyt siellä tulee syötyä yhä useammin.
Tänäänkin kauppareissun päätteeksi kävin hamppariaterialla ja lueskelin iltalehden siinä samassa syssyssä kun joku oli sellaisen pöydälle jättänyt. Nyt pitäisi kuitenkin koittaa kiristää hiukan rahapussin nyörejä, kun autojen huolto on edessä.

Eilenillalla olikin tulikivenkatkuinen väittely siitä mitä noiden peltiromujen kanssa tehdään. Ilmoitin suoraan olevani hiton leipiintynyt siihen, kun toinen kulkee naama kurtussa kiukutellen siitä että kumpikaan autoista ei toimi ja niissä on jokin muu asia huonosti. Ainakin toistaiseksi tulimme siihen tulokseen, että laitetaan Mersu kuntoon ja Skoda saa lähteä.
Periaatteessahan Mersun ainoat pahat ongelmat on dieselinsyöttö joka vaikeuttaa kylmäkäynnistystä, helmojen ruostesuojaamattomuus aikoinaan ja sitten tuo takavetari johon itseasiassa on jo hankittu uusi palikka. Se pitäisi vain vaihdattaa.
Lauri sitten tänään soittikin minulle päivällä ja Mersu lähtee kuun puolessa välissä huoltoon, joten asioiden esiin nostamisesta oli kuin olikin hyötyä. Ollaan askel lähempänä valoisampaa tulevaisuutta ;)

Oma käämini purkautui eilenillalla kertaalleen kun hevosia hakiessa Halla pääsi hihnassaan minulta irti ja ryntäsi suoraan naapureiden talon takana olevaan metsään. Onneksi sain tasoitettua jännite-eron ja nyt ladataan uusi satsi ja toivotaan että se saadaan purettua kohdistetummin sitten kun on tarve.

Mutta niinkuin perusoptimisti yleensä, löysin tilanteesta jotain hyvää. Vaikka Halla olikin suoraansanoen kusipää, saatoin lällytellä Matleenaa ja kertoa miten ihana se on.. ainakin koiranriekaleeseen verrattuna.

Noniin. Täytyypä koota kuitenkin omat systeemit nippuun, koska en itse jaksa olla sellaista pitkävitutteista tyyppiä. Ehkäpä viime viikonlopun muisteleminen saa paremmalle mielelle.

Heti tulee vaan negatiiviset asiat mieleen. Meidän hotellihuone oli nimittäin tosi onneton verrattuna siihen, että sen piti olla Superior-luokan huone.
Olimme viime vuonna samassa hotellissa (Sokos Hotel Presidentti) heinäkuussa ja normaalihuoneemme oli paljon isompi ja siellä oli kylpyamme. Ainoa parempi puoli tässä oli parisänky, muualla ei oikein mahtunut liikkumaan ja vessa oli kuin laivalla ikään suihkukoppeineen. Eipä tuolla tosin mitään aerobickia ollutkaan tarkoitus vetää, mutta pienistä puutteista johtuen kirjoitin kahden sivun palautteen ja ilmoitin että ensi kerralla mennään muualle.

Viikonlopun aikana tuli skruudattua intialaista, texmexiä, suolatikkuja ja viinikumeja (nam!). Shoppailin itselleni äitiysfarkut, pari sopivaa paitaa, joista toinen himoitsemani No Cow -imetyspaita (www.pemmikaani.fi), hiukan kirjallisuutta ja jotain pientä turhaa.
Ja pääsimme vihdoin Kansallismuseoon! Tätä oli suunniteltu kaksi vuotta!
Aarrekammiot olivat tosin kiinni alkuviikosta sattuneen räjähdyksen vuoksi, mutta näkemistä riitti siltä pariksi tunniksi. Olinkin aivan rätti moisen jälkeen ja nukahdin sitten illalla hotellissa kesken elokuvan juotuani puolikkaan siiderin. Senverran voi tiinekin itselleen suoda.

TV:n katselukiintiö on nyt sitten puolelta vuodelta täytetty ja seuraava kuukausi syödään makaronia, mutta kyllä se oli sen arvoista :)
Ties koska pääsemme seuraavan kerran kaksin jonnekin, nytkin oli siinä ja siinä ettei maha rajoittanut jaksamista. Kävimme jopa Black Doorissa, jossa nautin herkullisen kaakaon kermafloatilla!

Skoda ei starttaa, Mersu on jäätiköllä eikä irtoa. Minä saan sen helpostikin ajettua pois siitä, mutta suoraan vastakkaiseen lumihankeen. Lauri ei malta ottaa hitaasti vaan tulee kitkalukko päällä työntämään jolloin Mersu irrottuaan läsähtää Skodan kylkeen.
Minä en haluaisi elää tässä talossa kahta seuraavaa päivää, koska saan varmasti osani mökötyksestä ja vitutuksesta vaikka en olekkaan siihen mitenkään syyllinen.
Kun viikko alkaa näin, ei se voi jatkua kovin hyvänä.

Kiroileva, autoja potkiva mies pääsi vihdoin lähtemään töihin, mutta oma päiväni on pilalla. Mitä hittoa se raivoaminen mihinkään auttaa. Agressio synnyttää vain lisää tuhoa.

Voi että miten nopeasti ihana viikonloppu voikin olla ohitse.
Ja taas tänäkin aamuna Lauri ravaa vihaisena tiuskien sisään ja ulos, kun kumpikaan auto ei suostu käynnistymään ja on jo hyvän matkaa myöhässä töistä. Tää on niin tätä.

Ihan kaikki ei mennyt putkeen, koska Jorvin reissu oli mm. syvältä.
Ei sinänsä että vatsassa olisi ollut mitään vialla, mutta kätilö oli niin tylsä tyyppi, että jaksan vieläkin ihmetellä. Kaikki ovat hehkuttaneet rakenneultran hienoutta, mutta meille NP-ultra oli paljon siistimpi kokemus. Sieltä saimme mukaamme kuvan, jossa näkyi tulevan perheenjäsenen sivuprofiilikin, kun tälläkertaa kätilö äkkiä nappasi takaviistosta otoksen jossa näkyy kallon ääriviivat ilman mitään erityisiä yksityiskohtia.

Muutenkaan emme saaneet tietää oikein mitään. Pituutta, painoa yms. tärkeät elimet toki näytettiin ja ne olivat kunnossa. Sukupuolikyselyihin oli todella tympeä ja sanoi ettei sitä nyt näe kun on jalat yhdessä.

....jahas auto-ongelmia. Palailen.