IRC-Galleria

Rattoisasti lapsen kanssa puhellessa. Veimme tänä aamuna mersun korjaamolle ja kotiinpäin oli autossa aika kuollut tunnelma.
Tässä on nyt kyse ihan periaatteesta, minä en ole se joka tulee vastaan tälläkertaa. Onneksi kersa ja elukat ovat opettaneet senverran malttia että odotan vaikka maailman tappiin että toinen avaa suunsa.

Tälläkään kertaa riita ei lähtenyt oikeasta asiasta mutta vitutus on kytenyt jo kuukausia.
En oleta että minun tarvitsisi ymmärtää toista jos hän ei tipan vertaa yritä ymmärtää minua. Ja kun ei mitään pyydä niin ei tule pettymäänkään. Kolmas viisaus tässä on vielä se, että kun ei avaa suutaan niin ei tule vahingossa sanoneeksi jotain mistä toinen suuttuu. Se kun ei ole hyvälläkään tahdolla yleensä ollut vältettävissä vaikka kyse olisi aivan normaaleista arjen askareista. Mielummin on sitten hiljaa niin ei tule kellekkään sen isommin enää paha mieli. En yritä enää pitää keskustelua yllä, tietääpä herra Nieminen miltä tuntuu kun toinen torpedoi kaikki kommunikaatioyritykset saatana.

on kiltti ja kiva koira.

Perkele minä alan olla tämmöinen vanha akka. Tänä vuonna tulee ikää 27v ja hyvälläkään tahdolla ei pääse sanomaan että "voi kun sinä olet teini vasta.."
Ehkä se silloin harmitti, mutta nykyisellään lähinnä piristäisi. Vaikka totuus ei siitä muuksi muutu. Kun olen tuplaten tämän ikäinen niin alan olla jo kuoleman porteilla. Kuinka kauan sitä jaksaa pitää jotain fakin asennetta yllä kun toinen puoli yhteiskunnasta vaatii korrektia ja aikuismaista käytöstä. Olenhan sentään vittu äiti ja kasvattaja saatana.
Pitäisi varmaan kuolla pystyyn ja leikata tukka. Verkkarit löytyykin kaapista mutta ehkä hankin useammat. Jakkupuku sitten jos joskus ottaa hiukan "viineä". Ei minulla ole varaa vaatekappaleeseen jota dissaan.

Aika loppuu kesken. Ehkä se oli siinä parinkympin kieppeissä kun luulin saaneeni kaiken mitä halusin. Vain harhaa siitä että yhtäkkiä maailma olikin avoimena eri vaihtoehdoille.
Yksi ihminen on olemassa johon en elämässäni pettynyt ja hän on vielä pieni mies, mutta kasvaa koko ajan.

Tosin tämä elämän paskuus alkaa jo saada niin koomisia piirteitä että vähän hymyilyttää.
Sentään kukaan ei ole kuollut tai kuolemassa, joten niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Vituttaa aivan hillittömästi saatana.
Oma arvomaailma on oman arvomaailman kanssa nyt pahasti törmäyskurssilla ja kun siihen vielä lisää todellisuuden niin jotain tars tapahtua ennenpitkää.

"Anna olla kun mutsia vituttaa
anna olla aamusta iltaan
Vitutus on otettava kokonaan
silloin kun Vituttaa

Se on niin kaunista katseltavaa
kun kunnolla vituttaa
ja kohtaa toisen samanmoisen
ja vittu kun vituttaa"

Talli näytti tutulta, mutta kuitenkin vieraalta. Väsynyt ruskeanharmaa betoni, kuluneen lapion tarkkarajaiset ääriviivat seinustalla. Ylläni katto joka on joskus ollut valkoinen.
Ei täydellistä, eikä ehkä kovin kodikastakaan tällä hetkellä. Silti jotain omaa, jotain minkä piti olla osa unelmia, mielen levähdyspaikka. Henkireikä "arjen" keskellä.

Kuljin pikkupakkasessa kuun valaiseman pihan yli. Minulle rakkaaksi käynyt maisema, oma koti jo yli kolmen vuoden ajan. Tutut pihapuut, jääpuikkoja mersun sivupeileissä. Hetkiä jotka on luotu, ladattu odotuksin ja toivein. Kaatuneet väsymykseen, kaatuneet yksinäisyyteen.

Koitan sanoa itselleni että se on oman mieleni luomaa harhaa. Hymyile - muut hymyilevät kanssasi. Vai hymyilevätkö? Optimistikaan ei jaksa ikuisesti hakea seuraa vain omasta peilikuvastaan.

Pidin parin päivän tauon pelaamisessa, kun perjantaina molemmat save gameni bugittivat enkä saanut portaalia auki. Oli pieni vitutus päällä kun tiesi että viimeinen taistelu oli enää tulossa...

No, tänään sitten jouduin tappamaan uudelleen Black Gariuksen (mikä ei niin yksinkertaista ollut...) ja sain kuin sainkin portaalin auki ja pääsin jatkamaan peliä.
Ja minun ei tarvinnut seistä yksin lällyjä hyvisjoukkoja vastaan kun liittoiduin King of Shadowsin kanssa, koska Bishop oli siellä :)
Viimeisen taistelun taisteli minun characterini rinnalla vaikka olin jo aikaisemmin masentunut siitä miten hän oli minut pettänyt. *niisk* nyt olen kovin liikuttunut.

Jos tottapuhutaan niin se taistelu piti ottaa pari kertaa uudelleen ja ekalla kerralla minulla ei ollut yhtään jakoa kun olin jättänyt jengille armorit päälle ja Casavirilla oli vieläpä minun Rod of Resurrection. Latasin ja riisuin porukan aseista ja armoreista. Vähän riipaisi nähdä urheasti minua puolustanut joukko siinä paitahihasillaan odottamassa kuolemaa...
...mutta mitä sitä ei toisaalta tekisi miehen vuoksi, sen miehen jolla sitten kuitenkin oli enemmän asennetta kuin koko muulla joukolla yhteensä ja joka petoksestaan huolimatta oli se jonka halusin characterini vierelle muista välittämättä.

Mutta peli on nyt ohi. Jäi vähän kylmä olo. Joudunko jatkamaan normaalielämää tästä eteenpäin? Onko siellä mitään minua varten?

Jep, kyllä heteroeventit ovat yliarvostettuja...

http://www.youtube.com/watch?v=xQ9EqaUB3_w

Eilen oli Meiju <3 ja teimme 1,5h maastolenkin. Elsa käytti taas charming-spelliään ja sai uuden ystävän. Pidin palopuheen tulevasta varsasta.. katsotaan kesällä sitten mikä on taloudellinen tilanne sielläpäin.
Oli ihanaa nähdä ja länkättää. Puhuimme hevosista koko lenkin ja M on aloittamassa länkkärihommaa taas. Siihen hommaan Elsakin olisi passeli kun takapää on luonnostaan niin hyvin alla ja osaa luonnostaan hitaan käyntiravin.

Illalla joimme Laurin kanssa pullon punkkua ja menin harvinaisen aikaisin nukkumaan. Tänäaamuna ei ole ihan niin kylmä. Pihalla jotain -12 ja sisällä +15 pintaan joten tarkenen hyppiä kerrankin pelkissä alusvaatteissa. Ostimme torstaina vaa'an ja painan edelleen n.5kg vähemmän kuin ennen synnytystä. Kiva! Tosin lihastakin lähtenyt kun ei ole riehunut samalla tavalla. Ja tiedän ylipainoni perimmäisen syyn... ne kaikki "muutamat" siideripullot esim. lomilla joka päivä ja viikonloppuna tissutellen. Helposti hurahtaa useampi litra eikä tuntunut missään.
Nyt kun en enää juo kuin OIKEASTI vähän niin olenkin sutjakammassa kunnossa.

Poika on oppinut heittämään tavarat lattialle nostettavaksi.. ja mutsi kumartaa!