IRC-Galleria

Tekee mieli kirjoittaa jotain... Mitä tahansa, ettei olisi niin tyhjä. Kirjat makaavat pöydällä toimettomina, tarpeettomina. Lukeahan pitäisi koko ajan, mutta juuri nyt mieleni musta aukko imee kaiken auringon sisäänsä.

Ilman valoa ei näe lukea. Ja tämä koskee valoa niin silmien edessä kuin takanakin.

Missä se on päätetty, että juuri minun päässäni pitää naksua ja raksua? Missä on päätetty, että koko inhimillinen potentiani (sikäli kun sellaista on) täytyy jatkuvasti käyttää elämässä kiinnipysymiseen, räpiköimiseen tässä loputtomassa ja upottavassa suossa?

Niin, loppujen lopuksi me kaikki hukumme siihen. "Elämä kantaa". Paskanmarjat. Vain osa meistä selviää edes kahdeksaankymppiin asti, useat heitetään tästä junasta jo aikaisemmin.

Ei, ei positiivisia ajatuskulkuja tänään. Puhelin ei soi... Prinssi Oikeaa valkoisine hevosineen ei näy... Ja vaikka ajattelin, että valmistuminen työttömäksi teologiksi olisi paha juttu, niin pahemmalta tuntuu ajatella sitä, että jos meininki jatkuu tällaisena, en valmistu koskaan.

Sisälläni on epämääräinen tunne siitä, että tarvitsen jotain. Tarvitsen... En tiedä. Vetäydyn ihmisten seurasta, enkä enää anna itsestäni mitään. Takkini on tyhjä, mitä voisin antaakaan? Kaipaan hirvittävästi sosiaalisia kontakteja, mutta tilaisuuden tullen suljen kaikki ulos siitä, mitä sisälläni tapahtuu. Eikä kukaan jaksa roikkua ja odottaa että avaudun. Omaa syytäni? Ei kukaan halua seurakseen ihmistä, joka imee muiden energian antamatta mitään. Niin, sen minä totisesti teen; käytän muiden ihmisten elämänhalua, koska itselläni sitä on enää hengenpitimiksi. Toivottavasti lääkitys auttaa. Pian.

Odotan, hengitän. Päivästä seuraavaan. Kuten eräs nuori taiteilija päättää kirjoituksiaan:

Tästä tähän. Elina.